Kohti kadonneita unelmia

Ratsastus. Jo pienestä pitäen pidin hevosista, oikeastaan kaikista eläimistä, mutta hevoset ja koirat olivat ehdottomia suosikkeja. En tiedä mistä hinku päässä ratsastamaan syntyi, varmaankin johtuu siitä että tädilläni oli hevonen, jonka selässä pääsin jo pienenä istumaan. Kävin n. 4-luokalla ollessani pieni muotoisella ratsastusleirillä, jossa opeteltiin ihan alkeita. Alkaen miten jalustimia pidetään jalassa ja miten istutaan. Siitä sitten ei enään ollutkaan paluuta enään. Hevoskärpänen puri minua pahemman kerran.
Ratsastus ei kuitenkaan ole harrastus halvimmasta päästä. Sain pitkään hinkua ennenkuin sain luvan lähteä alkeiskurssille. Sovimme vanhempien kassa että kerran viikossa, ei enempää.

Olin mielestäni onnekas. Sain aloittaa ratsastuksen ala-asteella (n. 2007) ja pääsin nopeasti etenemään alkeistunneilta ns. oikeille ratsastustunneille. Taisi mennä noin 5kk kun olin ensimmäisissä "estekisoissa". Aloitin ristikkoluokissa, joita muistaakseni piti käydä 2kpl ennen kuin sai siirtyä eteenpäin. Siinä sitä sitten oltiin. Harrastus oli vienyt täysin mukanaan ja melkeimpä elin ratsastusta varten. Sitä kun kokee löytäneensä sen oman jutun, mistä pitää ja missä pärjää jotenkuten, siitä tahtoo pitää kiinni kynsin hampain.
Paljon tuli tallilla koettua niin hyvää kuin puhdasta paskaa. Henkinen kasvaminen hevosten parissa on varmaan se kovin asia. Pitää osata ottaa vastuuta isosta eläimestä, hoitaa se valmiiksi ratsastustunnille tai valmennukseen ja sen jälkeen katsoa se jälleen kondikseen. Tavallinen päivä tallilla, jolloin on myös tunnin ratsastustunti ottaa aikaa noin 3-4h.
Koen myös tallivuosien kasvattaneen stressin sietokykyä, jota tarvittiin nimenomaan kisatilanteissa.



2009 keväällä oli ensimmäiset aluekisat luokassa 80cm. Se oli sen hetkisistä saavutuksistani ehdottomasti kovin. Niitä varten kävin monet valmennukset ja vuodatin monet kyyneleet pieleen menneiden treenien jälkeen. Vastapainona toki oli monet onnistumiset. Niiden kautta kuitenkin onnistuin ratsastamaan itseni palkintosijalle.
Kesä menikin lomaillessa koulusta ja hevosista. Kesällä kävin yhdellä leirillä, joka oli edellytyksenä syksyn aluekisoja varten.
Oikeastaan kesällä huomasin jotain, mikä tuli muuttamaan harrastamiseni lopullisesti.
Syksy koitti ja treenit esteiden parissa jatkui tiukasti. Uutena asiana minulle oli kuitenkin tullut lievä selkäkipu, joka toisinaan oireili pahasti ja toisinaan oli ihan sama miten päin hevosen selästä putosi, niin ei tuntunut missään. Kohti kisoja kuitenkin mentiin ja sen mukaan harjoiteltiin. Viikkoa ennen syksyn aluekisoja putosin 4 kertaa harjoituskisoissa 90 okserilla. Ei vaan homma luistanut sinä päivänä.
Aluekisat meni hyvin, olin jälleen omassa luokassa palkintosijoilla, 3. tai 4., en oikeastaan edes muista. Näiden kisojen jälkeen tein kuitenkin jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni. Jätin hevosen kaverin hoidettavaksi ja lähdin selkäkipuisena kotiin huilaamaan.
Viikko siitä eteenpäin ja jätin ratsastustunnin kesken kipujen takia. Sen jälkeen alamäki alkoi.

Selkäleikkaus suoritettiin jo marraskuussa 2009, iso, keskellä ja sisäänpäin kääntynyt välilevynpullistuma nikamavälissä 4 ja 5. Toukokuussa olinkin jo jälleen hevosen selässä. Minulle kuitenkin muodostui iso kynnys lähteä uudelleen samalle tallille, jolla olin kilpaillut. Niimpä harrastus jäi tauolle ja päätin antaa aikaa opiskeluun enemmän ja vähemmän, mutta myös keskittyä selkään.
Ja nyt näin 7 vuotta myöhemmin kävin saman rumban uudelleen. Tällä kertaa oli vasenvoittoinen ns. normipullistuma ja hieman ahtaumaa hermokanavissa. Sama lääkäri leikkasi minut kuin aiemmin. Operaatio ja toipumisaika olivat vain suuremmat tällä kertaa. Titaania sain rankaan tukemaan luudutusta.

Miksi kukaan täysjärkinen haikailisi tälläisen perään? Kaiken kokemansa jälkeen. En tiedä olenko ihan kaheli vai oikeasti hullu. Monesti mietin, mitä olisinkaan valmis antamaan jotta pääsisin jälleen hevosen selkään, kokeilemaan miltä tuntuu lähestyä okseria ja tuntea hevosen ponnistavan sen yli. Kaikki nämä ovat toistaiseksi jääneet haaveiden rintamalle. Toki minulla on lääkärin lupa kokeilla kevyttä ratsastamista, mutta koska tiedän olevani moinen rämäpää, en malttaisi. Lähtisin todennäköisesti koettelemaan kestävyyteni rajoja ja varmaan rikkoisin enemmän paikkoja kuin saisin mielihyvää rakkaasta harrastuksesta.
Olen usein ajatellut, jos olisin tyytynyt käymään kerran viikossa tavan ratsastustunnilla enkä ravannut useamman kerran viikossa tunneilla ja valmennuksissa, olisiko selkäni koskaan mennyt moiseen kuntoon. Oliko se muutaman vuoden unelman eläminen kaiken tämän kärsimyksen arvoista. Mielestäni oli. Eikä se ratsastus yksinään todennäköisesti tätä selkäongelmaa ole tuonut. Toki asialla voi olla suuri vaikutus, että selkäni on mitä on, mutta ihan yhtälailla syy voi olla rankenteellinen.
En ole katkera siitä, että olen joutunut luopumaan rakkaasta harrastuksesta. Asia ilman muuta harmittaa ja monesti olen kuvitellut, missä tilassa harrastukseni olisi tällähetkellä, jos selkäni ei olisi pettänyt minua.

En kuitenkaan usko tämän olevan rakkaan harrastuksen loppu. Tiedän tämän olevan vain välivaihe, joka kasvattaa minua henkisesti entistäkin sisukkaammaksi taistelijaksi. Tiedän jonain päivänä kisaavani jälleen esteratsastuksessa. Tiedän pystyväni siihen. En ole luovuttaja enkä ajatellut luovuttaa tämänkään suhteen.

En yksinkertaisesti muuttaisi mitään.

Pieni välikatsasus tähän hetkeen

Vähän on tämä blogi jäänyt unholaan tässä syksyn kiireiden parissa. Paljon on siis tapahtunut, mistä aloittaisin.
Ensinnäkin sairasloma on lusittu ja heti pääsin aloittaman työt Juvan M-Marketissa. Eli näppärät lukijat ymmärtävät samantien osoitteen vaihtuneen Savonlinnasta Juvalle. Vihdoin pääsin siis omilleni ja asumaan yhdessä Mikan ja Sinatran kanssa. Otettiin kotoa kissa mukaan niin ei lemmikittä olo vaikuta allergioihin.
Koulu asiat leijuvat edelleen ilmassa. Tällä hetkellä olen Savoniassa kirjoilla polkuopiskelijana. Suoritan monimuotona siis tradenomin tutkintoa, mutta yllättäen ala ei tunnu omalta. Eli onneksi en varsinaisesti kyseisessä koulussa ole. Opintoja kuitenkin ajattelin käydä sen 60op, josta olen maksanutkin.

Kuntokuuri

Tuon edellisen kontrolli käynnin jälkeen pääsin vihdoin ja viimein aloittamaan kuntosalilla käymisen. Hieman jännitti, kun en kuitenkaan 9 kk:een ollut päässyt käymään salilla ja muutenkin olin ollut liikkumatta sen enempää tammikuulta asti.
Voin sanoa, etten ole koskaan kokenut yhtä ristiriitaisia tuntemuksia liikkumisesta kuin sen ensimmäisen salikerran jälkeen. Toisaalta oli ihana nähdä, että pystyn loppujen lopuksi aika moneen asiaan, toisaalta oli kamala nähdä se kunnon rapistuminen. Oksentamisen onnistuin välttämään juuri ja juuri ensimmäisellä kerralla, mutta toinen kerta menikin jo paljon paremmin.
Sali ohjelmani on kaksijakoinen, mutta siinä on myös ns. kolmas osio mukana, jos haluan käydä joskus useamminkin salilla. Mutta pääpaino ohjelmassani on keskikropan tukijalihasten vahvistaminen. Paljon on myös jalkoihin kohdistuvaa liikettä. Käsipäivä löytyy ohjelmastani myös, mutta kerrottakoon ettei se kuulu suosikkeihini toisin kuin jalkapäivä.

Selkä on siis lähtenyt kovaa vauhtia kuntoutumaan. Sairaslomaa olisi vielä kuitenkin heinä-ja elokuu, jonka jälkeen nähtäväksi jää minne nokkani suuntaan. Kuopioon olisi tarkoitus kuitenkin lähteä opiskelemaan avoimeen amk:iin tradenomin opintoja ja samalla sitten päästä työskentelemään. Mutta niinkuin sanottu, niin vielä tässä kerkeää suunnitelmia muuttamaan ainakin pari kertaa ennekuin sairaslomakaan on kerennyt päättyä.

Kontrolli käynti vol. 2

Niin sitä taas tuli reissattua Jyväskylään ja takaisin selkä asioiden tiimoilta. Aamulla lähdettiin Oliverin kanssa aikaisin bussilla menemään ja perillä oltiin jo 11 maissa.
Pitkään hermoilin mikä on tuomio röntgenkuvien perusteella, jotka minulla oli mukana. Olisiko luutuminen käynnistynyt niin kuin pitää vai olisiko sielä jotain mennyt pieleen? Kaikenmaailman kauhukuvia kerkesin jo päässäni synnytellä, kunnes lopulta tuli vuoroni mennä lääkärin puheille.
Tohtori tuikkasi cd-levyn koneeseen ja syvässä hiljaisuudessa katsoi kuvia, jotka minun silmääni näytti aika pelottavilta. Kun hiljaisuutta oli jatkunut pari pitkää minuuttia, katsoi lääkäri minua ja totesi kaiken olevan niinkuin pitää.
Näin lyhykäisyydessään lääkäri sanoi, että kulma mihin selkä on alkanut vauhdilla luutumaan on juuri oikea. Selän liikkuvuus on erittäin hyvä, sillä eteen, taakse ja sivuille taivutukset onnistuivat hyvin ja selkään tuli kaunis kaari. Lihas jäykkyyttä on edelleen kohtalaisen paljon, mutta se on täysin normaalia.
Kun kysyin mitäs kaikkea sitä nyt voi käydä tekemään, vastaus yllätti todenteolla. Kaikki on sallittua, mutta "hyvän maun rajoissa" eli kaikki mikä ei tunnu liian pahalta selässä. Toki kaikkea ei voi varmasti vielä kuvitellakkaan tekevänsä eikä kaikkea voi kerralla lähteä tekemään. Eniten odotan sitä, että pääsen istumaan hevosen selkään, josta erikseen kysyin mitä mieltä hän on. Ja se on kuulemma ihan ok.

Jos kysytään, miltä nyt tuntuu, on siihen aika helppo vastata. Nimittäin helvetin hyvältä. En voisi olla iloisempi tähän kehitykseen, mikä on selän kanssa ollut. Kaikki on tapahtunut niin hyvällä vauhdilla ja juuri niin hyvin, kuin olin koskaan toivonut. Jopa paremmin mitä olin ikinä uskaltanut haaveilla. Tämän henkisen ja fyysisen kamppailun jälkeen koen olevani vahvempi kuin koskaan ennen joka saralla. En voi kuin hymyillä ja olla kiitollinen kaikesta.

Mitä kuuluu - kutä miiluu

Nyt on pahimmat hässäkät tästä ajankohdalta ohi. Pääsykokeet oli ja meni. Niistä muutamalla sanalla voisin kertoa tässä. Eli sanotaan suoraan, että toiset oli ihan ok tuntuiset ja toiset oli todella hankalat. Tietojärjestelmätieteen pääsykokeet oli siis 27.5 Jyväskylässä. Niihin ei ollut ennakko materiaalia vaan se jaettiin kokeen alussa. Siihen oli aikaa tutustua 30min, jonka aikana sai kirjoittaa muistiin panoja aineistosta. Tämän jälkeen nenän eteen jaettiin tehtävät juuri luetusta aineistosta. Joukkoon mahtui muutama palikka testi kuten "Kuinka paljon painaa kaksi tiiltä, kun yksi tiili painaa kilon ja puoli tiiltä?". Tässäkin osa oli helpompia ja osa vaikeampia, mutten pitänyt pääsykokeita mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeina.
No sitten 8.6 oli jälleen Jyväskylässä pääsykokeet, tällä kertaa kauppatieteiden. Niihin olin valmistautunut enemmän kuin huolella. Monta tuntia tuli kulutuettua päivässä pääsykoekirjojen edessä ja stressattua itseltä hiukset päästä. Koe itsessään sitten tuntuikin hieman pettymykseltä. Täytyy sanoa, että kun harjoituspääsykokeita teki niin tuntui, että toivoa on. Mutta kun se koe sitten napsahti nokan eteen, ne viimeisetkin toivon kipinät sammui. En kuitenkaan ihan täysin ole luovuttanut, vaikka kokeen jälkeen olikin paska fiilis. Luotin lähinnä vaistoon koetta tehdessä, saa nähdä oliko se virhe vai ei.

Viime lauantaina Savonlinnassa oli näytillä vanhoja autoja kesän avaus tapahtuman yhteydessä. Sanotaanko näin, että vaikken mikään tosiluokan autotietäjä ole, odotin innolla monta päivää pääsenkö näkemään unelma autojani. Sielähän niitä oli. Pari kaunista mustangia pääsin päivän aikana näkemään, mikä oli oikeastaan viikon yksi koho kohdista. 

Lauantai illasta sitten Oliverin johdolla otettiin valokuvia minusta ja Mikasta. Nämä kuvat oli tarkoitus ottaa silloin, kun mentiin kihloihin, mutta kai parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oliverin ottamia kuvia muuten löytää osoitteesta https://www.flickr.com/photos/oliver_max_axel

Huomenna sitten suuntana jälleen Jyväskylä kera Oliverin. Tällä kertaa reissun aiheena selän kontrolli käynti ja sisarusten kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin!

3kk sitten...

Tasan kolme kuukautta sitten oli hieman erilaiset olot. Olin muutamia tunteja aikaisemmin herännyt nukutuksesta Jyväskylän terveystalossa. Eli voisi sanoa, että kolme kuukautta sitten alkoi uusi mahdollisuus selän kanssa.
Kun vertaa sitä hetkeä sielä, tähän hetkeen, niin kehityksen voisi sanoa olevan hurja. En olisi uskonut, että kuntoutus tulisi olemaan näin mutkatonta ja helppoa. Toki alku oli hieman takkuinen, mutta kellä ei olisi niin suuren leikkauksen jälkeen.
Tähän mennessä olen jo käynyt muutamia kertoja juoksemassa/hölkkäilemässä. Siihen selkä aluksi loogisestikkin reagoi hieman, mutta seuraava kerta olikin jo kivuton. Salille olisi tarkoitus uskaltautua kokeilemaan tässä lähiaikoina, miten hommat sielä sujuu. Edelleen on painavien asioiden kanssa rajoitus eli max 10kg painavia painoja saan kannella, mutta sitä painavemmat on toistaiseksi vielä kieltolistalla.

Selän osalta kaikki siis on paremmin, mitä olin toivonut. Sairasloma jatkuu valitettavasti, olin jo odottanut kesän töitä, mutta ne nyt jää myöhempään hetkeen. Ja toisaalta kerkeäähän sitä töitä tekemään sitten myöhemminkin. Perjantaina olin pääsykokeissa Jyväskylässä ja puolentoista viikon päästä olisi sitten viimeiset. Ja 18 päivää niin kersantti kotiutuu Utista, joten voisiko kesä oikeastaan enään paremmin alkaa?

Rush Hour

Hieman on päivittelyt tänne jäänyt vähemmälle kaiken kiireen keskellä. Paljon menee aikaa pääsykokeisiin lukemisessa ja jäljelle jäävän ajan olen pyrkinyt hyödyntämään selälle jotenkin.
Fysioterapiassa käyn edelleen tiukasti. Viime viikon käynnillä sain lisäohjeita, joihin kuuluu mm. lankutus ja jumppapallon kanssa muutama harjoitus. Vielä ei mitään kovin raskaita ja rankkoja treenejä saa vetää, mutta jos kaikki on selässä mennyt niinkuin pitää, niin ensi kuussa aloitan salilla käynnin. Juoksemista olen myös jo kokeillut, ei toki pitkää matkaa, ihan puhutaan pienistä hölkkäys pyrähdyksistä. Kuitenkin nämä pyrähdykset tuntuu huimalle kehitykselle, kun miettii aikaa ennen leikkausta, jolloin ei voinut edes kuvitella juoksemista tai enää edes uintia, joka sekin rasitti selkää hyvin paljon. Uimista en vielä ole kokeillut, mutta tarkoitus olisi lähiviikkoina käydä kokeilemassa. Järveen uskaltaa vasta sitten kun tietää, että se on tarpeeksi lämmintä.
Toukokuun loppupuolella otetaan Savonlinnassa röntgen kuvat ja kesäkuun alussa, kun on pääsykokeet Jyväskylässä, käyn samalla lääkärini luona näyttäytymässä kuvien kera. Silloin arvioidaan, miten luutuminen on lähtenyt käyntiin ja silloin päätetään miten pian pääsen salille ja harrastamaan muita vähän rankempia lajeja kuten ratsastusta. Toki siihen hetkeen voi vierähtää hetki ennenkuin taas pääsen hevosen selkään.

Ostin itselleni uuden objektiivin (Canon EF 40mm f/2.8 STM), jota olen nyt hieman päässyt jo

testailemaan. Aivan ihastuttava pikku putki!

Fysioterapiaa

Maanantaina pääsin vihdoin ja viimein aloittamaan fysioterapian. Oikeastaan odotin jo pitkään, milloin pääsisin käymään sielä. Sain kunnolliset ohjeet, miten voin selkääni alkaa kuntouttamaan. Kyllä nyt kun on noiden ohjeiden mukaan tehnyt sen 3 päivää jo, niin olo on heti paljon virkeämpi ja energisempi. Toki liikkeeni on kaikki lattiatasossa tehtäviä pieniä sarjoja, joilla vahvistetaan korsettia. Mutta sehän tässä oikeastaan onkin tärkeintä saada ensiksi hyvään kuntoon, ennenkuin uskaltaa lähteä kauheasti muuta tekemään. Kävellä onneksi saa (ja pitää) paljon. Odotan vain enemmän sitä aikaa kun saan luvan lähteä hölkkäämään ja myöhemmin siitä juoksemaan.
Tänä kesänä oli tarkoitus olla koko kesä töissä ja säästellä rahaa mukavaan reissuun. Mutta toisin kävi senkin kanssa, kun tämä sairasloma nyt on sinne elokuun loppuun asti. No on ainakin aikaa stressata pääsykoe asioita ihan huolella koko kesä.

Kontrolli käynti

Kontrolli käynnillä kävin tänään iskän kanssa Jyväskylässä. Kaikki mennyt juuri niinkuin pitääkin. Vielä pitäisi malttaa olla juoksematta ja menemättä  salille, mutta kävellä saa mielensä kyllyydestä, joka edes auttaa luutumista! Röntgeniin sain lähetteen ja se olisi sitten suoritettava 3kk'n kuluessa, jolloin arvioidaan sitä, kuinka hyvin luutuminen on käynnisä. Sen jälkeen mahdollisesti saakin jo sitten aloittaa vähän enemmän normaalia muistuttavan elämisen ja olemisen. Mutta kohokohtana on varmaankin se, ettei ratsastusta tarvitse lopettaa. Se itseäni jännitti eniten, vaikken yli kahteen vuoteen ole satulaan noussut. Nyt ainakin tiedän, että jatkossakin voin käydä verestämässä tuntumaa ja hankkimassa kipeän hanurin ja pohkeet. Kunpa sitä pian jo pääsisi kokeilemaan..

Nostalgiaa

Asia mitä tällä hetkellä eniten (niinkuin yleensä aina) tekisi mieli tehdä, on tanssia. Nyt kun se kuuluu näiden kiellettyjen asioiden listaan yllättävän pitkään, tuntuu kuin osa minusta olisi kuoliossa. En ole tanssia ikinä harrastanut enkä koe siinä olevani erityisen hyväkään, mutta se on ollut sellainen "oma juttu" jota olen itsekseni kotona esim. siivouksen yhteydessä harrastanut. Muutenkin jos on ollut tylsää olen napannut kuulokkeet päähän ja alkanut tanssia ja opetella jotain uutta. Nyt kun iskee tylsyys, makoilen vain sängyllä tai kävelen ympyrää.
Tällä hetkellä istun oman työpöydän ääressä kuulokkeet päässä ja annan musiikin huutaa. Täytyy sanoa, että itsensä aloillaan pitäminen on varmaan yhtä hankalaa kuin koiran jolla on kirppuja. Muutenkin kun selkä alkaa olemaan suht kivuton ja pikkuhiljaa alkaa normaalit liikeradat löytymään, on vaikea muistaa, ettei saisi vielä pariin viikoon selkää kauheasti taivutella tai kumarrella. Saatika sitten heiluttaa peppua teinivuosien nostalgia biisien mukana. (On muuten yllättävn ihana Knife Partyn, Hardwellin, Martin Garrixin ja Ummet Ozcanin jälkeen laittaa Britney Spears, Gwen Stefani, Pussycat Dolls, Shakira, Rihanna, Black eyed Peas jne raikamaan kuulokkeista) 

Alla muutamia ehdottomia nostalgisia suosikkejani, joita takulla varhaisteininä kuuntelin super hienosta puhelimesta, johon olin itse ne nauhoittanut youtubesta. Ah niitä kultaisia aikoja...

Paluu tulevaisuuteen

Niin vierähti viikko kaupungissa. Oli huojentavaa huomata, että sitä pärjää ihan hyvin itsekkin. Vaikka olihan minulla poikkeuksellisesti ylimääräinen käsipari koko viikon kylässä, nimittäin Mika oli pidemmillä lomilla ja hän oli sitten tosiaan apuna. Joitain asioita ei itse kerta kaikkiaan vielä uskalla tehdä, kuten suuremmat siivoushommat tai painavien asioiden siirtely/nostelu kuuluu näihin. Eli joissain asioissa on hyvä olla joku mukana tai sitten jättää sellaiset asiat tekemättä.

Portaiden kävely ylös ja alas on kyllä tähän asti ollut parasta jumppaa selälle. Edelleen teen päivittäin kerran tai kahdesti leikkauksen jälkeen saamieni ohjeiden mukaan jumppa liikkeitä. Koko ajan huomaa kuinka selkä tuntuu sietävän enemmän ja enemmän noita kyseenomaisia liikkeitä, Toki maltti on edelleen muistettava, ettei tulisi turhia takapakkeja otettu oman intoilun vuoksi. Kuntopyörää kokeilin muutamana päivänä parin minuutin ajan, se on vielä vähän liikaa eli se saa odottaa vielä tovin. Alku viikosta kävin myös kirpputorilla, sokkarilla ja muutamassa rättikaupassa katselemassa. Tuli siinä käveltyä enemmän ja vähemmän sen tunnin verran. Oli loppu päivänä ehkä vähän nuutunut olo, mutta parin ihanan kaverin seura piristi täydellisesti. Ehkä kuumalla pizzallakin oli osuus piristyneeseen oloon.

Myöskin suunnittelin tarkemmin lukusuunnitelmaani pääsykokeisiin, ensi viikolla olisi tarkoitus aloittaa lukeminen aivan tosissaan. Yhden kirjan olen kokonaan jo lukenut läpi ja kaksi olisi vielä jäljellä. Matikan ongelman ratkaisin lähtemällä takaisin koulunpenkille, josta saan sen kunnon avun siihen lukemiseen. Eipähän jää mitään epäselvyyksiä sen asian suhteen. Ilmottauduin myös kauppiksen verkko kurssille, joka vaikuttaa olevan aika hyvä. Sieltä saa sitten lisä apuja entisestään. Toki saa nyt nähdä kuinka tässä tulee käymään, mutta pläänit on jokaista tapahtuma sarjaa varten hiottu jo valmiiksi.

Itsenäistymisen tie

Leikkauksesta on aikaa nyt kuukausi. En olisi leikkauksesta herättyäni uskonut, että jonain päivänä tulisin olemaan kivuton tai että voisin liikkua hyvinkin itsenäisesti näin pian. Silloin tilanne tuntui katastrofaalisen toivottomalta ja ankealta. Pakko myöntää, etten ollut itsekään valmistautunut sellaisiin koettelemuksiin, mitä oli suunnilleen ensimmäinen viikko. Monta asiaa oli niin vaikeaa ja hankalaa.
Nyt voin ilokseni sanoa tilanteen olevan erilainen. Olen onnellinen siitä, että aamulla herätessäni voin hieman venytellä ja nousta kivuttomasti istumaan ja suunnata kohti vessaa ilman apuvälineitä. WC-pöntön korokkeetkin heivattiin jo menemään, kun huomasin kykeneväni toimimaan ilman niitä. Ainoat apuvälineet mitä jäljellä enään on, ovat kyynärsauvat joita käytän vain kun lähden ihmisten ilmoille, jossa joudun kävelemään/seisomaan pidempään.

Viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa saunassa. Oli aikamoinen luksus hetki päästä lämpimään saunaan. Tosin osasinkin odottaa, että selkä hieman ärsyyntyisi niinkuin siinä kävikin. Toisaalta luulen, että selkä ärsyyntyi nopeasta lämpötilan vaihtelusta sekä pitkästä istumisesta. Loppu viikosta ei ollutkaan enään mitään ongelmia koko asian kanssa.
Muutenkin parasta on tässä jatkuvassa kehittymisessä ollut se itsenäisyyden tunne mikä on hiljalleen palautunut. On lohduttavaa todeta etten kaksi viikkoa sitten voinut käydä ilman apua suihkussa kun taas nyt se sujuu ongelmitta. Näitä menneitä hetkiä leikatun selän kanssa kun pohtii, niin sitä huomaa kuinka paljon onkaan tullut jo edistyttyä. Ja se jos mikä piristää.

Viikonloppuna sain pitkästä aikaa alikersantti Paunosenkin käymään täällä. Kyllä kun ei kuukauteen ole päässyt toista näkemään, nin jälleen näkemisen riemu on suuri. Tosin nykyisessä tilassani ei kauheasti pääse mitään päiväkävelyjä tai uinti retkiä tai baari reissuja heittämään eli tyydyttiin elokuvien katseluun ja fifan mättämiseen. Laatuaikaahan se sekin on!

Miten se homma oikein menikään?

Jonkin verran on ihmiset kyselleet, että mitäs sinne selkään nyt tälläkertaa tehtiin. Olen osanut sano vain, että rautaahan sinne tuli laitettua. Leikkauskertomus kun saapui, niin siitä tälläinen tavallinen kuolevainenhan ei mitään ymmärrä. Jotain osviittaa toki siitä sai, mutta moni asia jäi vain arvauksen varaan. Tämä oli ihan miellyttävä löytö! Hyvin yksinkertaisesti kiteyttenä kaikki oleellinen käy tästä video pätkästä ilmi. Tämä olisi ollut ennen leikkausta ihan otollinen pätkä.

Viikon kuulumiset

Niin lähenee tämäkin viikko loppuaan. Tiistaina olin tikin poistossa ja samalla suoritin ensimmäisen automatkani sitten kotiin paluun jälkeen. Pääsin onneksi ihan itse autoon istumaan, toki pienellä avustuksella, ettei tarvinnut rueta keksimään viritelmiä takapenkille. Ajeltiin täältä pöndeltä sitten tosiaan kaupunkiin, matkaa se 20km eli noin 30min. Niin pitkää aikaa en ole tainut vielä kertaakaan yhtäjaksoisesti istua.
Terveystalon pihalle sitä sitten päräytettiin ja eikun ulos autosta ja keppien kanssa komuamaan sisätiloihin. Hissillä ylös ja jonottamaan. Onneksi on nuo kepit, että ihmiset tajuavat itse siirtyä edestä tai ettei kukaan vahingossakaan yritä käydä tuuppimaan. Pahin painajainen olisi joutua jonkun tönäisemäksi ja kaatua.
Tikin poisto sujui ongelmitta, mitä nyt otti itsellä hieman heikoille. Kylmä hiki valui pitkin naamaa ja selkää, hoitajan selostaessa mitä tehdään. Ainut asia mitä en olisi halunnut kuulla taisi olla se, kun hoitaja kertoi ottavansa joka toisen tikin pois näin alkuunsa, jos haava ei kestäkkään kasassa. No onneksi kesti. Nyt siinä on nätti kirkkaan punainen pikku naarmu. (alla kuva)
Matkalla takaisin pöndelle, käytiin hakemassa äitin kanssa nakkarilta eväät. Kyllä muuten hampurilainen on pirun hyvää kuitukuurin jälkeen. On tullut paljon syötyä hedelmiä ja ruispuuroa. Kiivit, porkkana, kurkku, ruisleipä, jogurtit, vesi ja maito on olleet nyt kova sana tässä kotiutumisen jälkeen. Toki olen ihan normi ruokaakin saanut, ei huolta.

Yhteishaku alkoi eilen 16.3 ja suoraan sanottuna olen vähän "pihalla". Olen tässä nyt jonkin aikaa jo lukenut kauppiksen pääsykokeisiin, mutten ole ihan 100% varma, onko se oma juttuni. Suunnilleen tajuan, mitä kirjoissa kerrotaan, mutta se perus ongelmani eli mikään ei tunnu jäävän päähän. Ja nyt kun tuli tämä selkä projekti, niin tuntuu ettei ajatukset ole missään määrin riittäneet kouluasioihin. Toki niitä pitäisi todenteolla jo miettiä ja mahdollisesti tietää. Tai ainakin itse kovasti haluaisin tietää, mikä minusta tulee isona.
Tarkoitus olisi laitta paperit vetämään Jyväskylään. Sielä kun on nyt tullut käytyä lääkäriasioiden puitteissa bussilla sekä autolla niin matkana se on yllättävän lyhyt kulkea. Jyväskylästä muuten ei ole kokemuksia, mitä nyt sukulaisissa tullut joitakin kertoja käytyä, mutta silloin olen ollut niin paljon pienempi, etten muista oikein mitään. Netistä kun olen katsonut, niin vaikuttaa oikein mukavalta kaupungilta, jossa on tarjolla vaikkas mitä.
Kun paperit on laitettu, niin sitten alkaa se loputon jännittäminen aina siihen päivään asti, kun olen tiedon saanut pääsenkö koulunpenkille vai en. Toki olen tehnyt suunnitelmia jo ajatellen, etten koulupaikkaa saa. Silloin suuntana on avoin yliopisto ja toivottavasti työpaikka jostain kivasta paikasta! Mutta aika näyttää.

Askel kerrallaan

Tämä viikonloppu on ollut yhtä edistystä. Paljon olen tähän mennessä käyttänyt rollaattoria apuna kävelyn kanssa ja silloin kun nousen sohvalta tai vessanpöntöltä. Olen kuitenkin pyrkinyt vähentämään sen käyttöä ja luottamaan enemmän itseeni. Siitä on tosiaan ollut paljon apua.
Lauantaina ja tänään olen meidän terassilla kävellyt niin kyynärsauvojen kanssa kuin ihan ilmankin! Tuntui todella huojeltavalta, kun huomasin ettei se kävely olekkaan enään niin vaikeaa kuin esim. 1.5 viikkoa sitten, jolloin tarvitsin todella paljon vielä apua kaikessa. Nyt onnistuu monet asiat jo. Pääsen itse ylös sängystä, sohvalta ja ruokapöydästä, mikä helpottaa huomattavasti elämää. Voin lähteä itsenäisesti käymään vessassa tai jääkaapilla tai ihan vain kävelemässä.
Paljon matkaa toki vielä on, tänään kokeiltiin miten autoon meneminen sujuu. Kyllä siinä vähän aikaa pyörittiin ja vatvottiin ennenkuin löytyi se oikea asento ja taktiikka komuta auton kyytiin sen isompaa vahinkoa aiheuttamatta. Tiistaina pääsen siis tikin poistoon eli ensimmäistä kertaa käymään tämän talon ulkopuolella 2 viikkoon. Huomenna, maanantaina, tuleekin se kaksi viikkoa täyteen leikkauksesta. Pikkuhiljaa tästä edetään kohti kivutonta ja joustavaa arkea, paljon on vielä harjoittelemista ja kuntoututtamista ennenkuin voi haaveilla vanhojen harrastusten pariin palaamisesta.
Oliver otti pari kuvaa ensi askelista terassilla ilman rollea ja sen kanssa. Huomatkaa tyylikäs mökki tyyli, pyjama housut 24/7, reinot ja villasukat! Toimii.

Kevättä kohti

Nyt on mennyt kohta jo kaksi viikkoa leikkauksesta. Monet asiat alkavat olemaan joka päivä vain helpompia ja helpompia. Sängystä noustessa en enään niin paljon apua tarvitse, pääsen oikeastaan tarvittaessa itsekkin jo ponnistamaan ylös. Käveleminen alkaa tuntumaan luonnollisemmalta, vaikken vielä täysin ilman tukea uskalla kävellä. Sen verran epäluottoa on vielä jaksamista kohtaan. Toisinaan vahvojen lääkkeiden takia edelleen meinaan aamuisin vessa reissulla pyörtyä. Vielä kertaakaan tosin ei taju ole lähtenyt, kylmä hiki ja näön sumentuminen on oivat varoitukset.

Täysin ilman lääkkeitäkään en vielä pysty olemaan. Muutama päivä takaperin unohdin ottaa iltapäivä lääkkeet (panacod ja burana 600) ja tuloksen kyllä huomasi heti. Silloin kun on kovia kipuja, niin kaikki vaikeutuu välittömästi. Sängystä ei enään niin mielellään mennäkkään katselemaan olohuoneesta maisemia järvelle tai käännetä kylkeä. En itse pidä siitä, että joudun olemaan lääkkeiden varassa näin rajusti, mutta ilman niitä olisi arki oikeastaan yhtä helvettiä. Aamuun ja iltaan minulle on määrätty Targiniq 10mg eli aika tujakat, mutta niillä kivut pysyy poissa ja arki luistaa helpommin. Mitä kivuttomampi on olo, sitä helpompi selkää on totuttaa esim. istumiseen ja kävelemiseen.

Alla muutamia kuvia hetkistä ennen ja jälkeen leikkauksen.

Kihlatultani saama ruusukimppu :3

 Hedelmäinen kanasalaatti

Hunajamarinoitu kananrinta 400g

Jäävuorisalaatti 1pss

Vihreä siemenetön viinirypäle 1pkt

Mansikoita 1pkt

Kurkkua

Pippuria

Oliiviöljyä

 Pulled Pork ja Couscous

Porsaan kasler n.1kg

(Kasler uuniin n. 5h syvässä astiassa, paljon vettä. Mausteita oman 

maun mukaan)

CousCous muutama desi

Parsakaali

 Tässä ennen leikkausta otettu kuva ja heti heräämisen jälkeen otettu kuva :D

 Tämän "Fordin" avulla harjoittelin kävelemistä

 Kotimatkalla paaritaksissa!

Ja tällänen sitten tuli matkamuistoksi, 8 komeaa tikkiä.

Home sweet home

Torstaina kaiken sen terveystalossa harjoittelun jälkeen pääsin vihdoin ja viimein kotiin. Kun operoinut lääkäri ilmoitti, ettei estettä kotiutumiselle enään ole, tilattiin paaritaksi Savonlinnasta hakemaan. Siinä odotellessa sitten vielä käveltiin ja ensimmäistä kertaa sain omat vaatteet päälle. Pukeutuminen tuntui vaivalloiselta ja koin itseni jälleen neljä vuotiaaksi, jolle täytyy housutkin auttaa jalkaan, sukista puhumattakaan. Koti matkan nukuinkin tukevien kipulääkkeiden avulla. Koti pihaan kun taksi ajoi, ei kyyneleet ollut kaukana. Pitkästä aikaa pääsisin perheen luo ja saisin aloittaa toipumisen ja kuntoutumisen.

Monta asiaa on täytynyt muuttaa arjen askareissa näin aluksi. Ollaan haettu minulle tänne mökille hieno punainen rollaattori, jolla nyt köpöttelen pitkin asuntoa. WC-istuimen päälle ollaan asennettu koroke, sänkyäkin ollaan jouduttu korottamaan. Kun ruokailen laitetaan tuolin päälle tyyny, samoin kun sohvalla istuessa. Jalkoihin kun ei saisi tulla alle 90 asteen kulmaa. Paljon on asioita, jotka ovat hankalia olleet alkupäivinä kotona ollessa. Korkeat kynnykset, suihkussa käyminen, istumaan nouseminen, pukeutuminen, itsenäisesti liikkuminen ja toimiminen ovat niitä haasteita mitä tällä hetkellä on päivittäin. Yksin en uskalla nousta sängystä ja lähteä vessaan mahdollisen pyörtymisen takia. Vanhvat lääkkeet kun on käytössä niin aina ei pää meinaa pysyä vauhdissa mukana. Enkä muutenkaan uskalla ottaa sitä riskiä, että jotain sattuisi kun yksin lähtee urheilemaan.

Itselle tuli kaiken tiedon ja valistamisen jälkeen kuitenkin yllätyksenä se, kuinka suuresta operaatiosta loppujen lopuksi olikaan kyse. Toki tiesin ihan kokemuksesta jo, ettei selän leikkaukset koskaan ole pieniä, mutta tämä oli jotain ihan odottamatonta kuitenkin. Ajattelin, että koska olen nuori, niin varmasti kävelen jo samana päivänä. Vaan en kävellytkään. Kun asiat ei alkanut kolmannella eikä neljännelläkään yrityksellä onnistumaan, otti se henkisesti koville. Tunsin siellä sängyssä maatessani itseni heikoksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta heti kun onnistumisia alkoi tulemaan, koheni mielialakin sitä mukaan. Vasta kotiin päästyäni tunsin, että tästä se alkaa. Kotona sitten sitä kehitystä alkoi tulemaan, jo samana päivänä. Pääsin itse nousemaan kylkiasennosta istumaan ja kävelykin oli luonnollisempaa ja jotenkin helpompaa.

Tällä hetkellä voisi sanoa siis menevän paremmin kuin koskaan. Koen oloni jälleen terveeksi ja mikä parasta, kivuttomaksi. Vaikka aika meinaa täällä sängyn pohjalla käydä pitkäksi niin olen iloinen, että kaikki jännittäminen ja stressi on vihdoin ohi. Toki uudet stressin aiheet näkyy jo horisontissa, mutta ne ei ole vielä tämän eikä ensi viikonkaan murheen aiheita.

Hakuna matata

Noniin, tässä kirjoitellessani makoilen Jyväskylän terveystalon leikkausosaston heräämössä. Fiilikset tällä hetkellä on käsittämättömän loistavat. Hieman jos kertoisin asioista(
Maanantai
Olin Jyväskylässä jo enne 8 ja kun pääsin tänne terveystalolle, niin verikokeiden kautta esilääkitys naamariin ja kävin odottamaan leikkauksen alkua. Tarkalleen en muista monelta leikkaus alkoi, mutta itse leikkaussaliin kävelin. Kolme- neljä tuntia oli leikkaus kestänyt ja joskus ennen 16 sitten aloin heräilemään. Loppu ilta menikin vain huilatessa ja torkkuessa.
Tiistai
Aamulla heräsin valtaviin selkälihas kramppeihin. Varmaan yksi inhottavimmista tunteista, mitä olen kokenut aikoihin. Siinä sitten kipupiikit reiteen saatuani ja suonen sisäiset kanyyliin iskettyä, alkoi olokin kohentua. Tänään olisi tarkoitus nousta istumaan ja mahdollisesti kävellä. Jalkojen pumppailulla laitettiin veri kiertämään jaloissa, joka tuntuikin edellisen päivän paikoillaan olon jälkeen todella hyvältä. No kun sitten kokeilin ensiksi kyljelle pusertamista ja siitä istualleen kampeamista, ei mennyt homma niinkuin strömsössä. Kivut oli aika lamaannuttavat ja olokin oli kuin täryjyrän alle jäänyt. Loppu ilta menikin levätessä, kaikki voimat ja energia hupeni tuohon pieneen urheilu suoritukseen.
Keskiviikko
Yön sain nukuttua ongelmitta ja aamullakin kun heräilin niin aloitin samantien jalkojen pumppaamisella. Ei kramppeja, vain lievää kipua. Aamusta kokeiltiinkin fysioterapeutin kanssa uudestaan istumista ja tälläkertaa myös seisomista. Hetken rohkaisun jälkeen onnistuinkin, mutta pää ei kestänyt touhussa mukana. Muutaman päivän paikoillaan olo oli verottanut jonkin verran yleistä hyvinvointia. Eikun taas huilaamaan vähäksi aikaa. Pian tulikin tarve päässä vessaan, kun katetri oli otettu jo pois. Ja taas harjoiteltiin, tällä kertaa pääsin jalkeille asti ja muutama askel eteenpäin siirrettävällr pytylle. Siinä sainkin istuskella melkein 5min, kun hoitajat vaihtoi paidan ja pyyhki enimmät hiet kosteuspyyhkeillä. Ja takaisin lepäämään. Iltapäivän puolella sitten kävinkin jo ihan vessan puolella ja kävelin muutaman kierroksen huoneen ympäri. Vihdoin alkaa elämä hymyillä.

Oloni on kerrassaan helpottunut. Kaikki se pelko ja ahdistus tuntuvat olevan tiessään. Kivut on hävinneet, ellei leikkauskipua siis lasketa. Huomenna olisikin jo tarkoitus päästä ihan kotiin asti ja aloittamaan pikkuhiljaa kuntoutus. Nyt on yksi huolen aihe vähemmän enään.

Kolmas kerta toden sanoo?

Yllättävää, että maanantaina tuli soitto Jyväskylästä ja kerrottiin leikkaavan lääkärin sairastuneen. Eli tiistain leikkausaika siirrettiin tulevalle maanantaille. Jospa silloin tärppäisi ja pääsisi ihan oikeasti leikkauspöydälle ja pikkuhiljaa toipumaan kesäkautta varten. Nyt vain odotellaan puhelua (taas), jolla ilmoitetaan leikkaus paikkakunta. Jos Jyväskylän lääkäri on edelleen sairas, niin leikkaus suoritetaan Helsingin terveystalossa. Eli huomenna, perjantaina, meneekin päivä puhelimen kyttäämiseksi ja odottamiseksi. Jyväskylään kun olisi helpompi matkata, sinne menen bussilla kun taas Helsinkiin pitäisi ottaa vanhemmat kyytimiehiksi. Tässä muutama päivä mennyt siis sotasuunnitelmia hioessa, miten toimitaan jos tulee kutsu lähteä Helsinkiin. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

Kohti uutta alkua

Ylihuomenna on uusinta yritys luudutusleikkaukseen. Tiistai aamuna aikaisin päräytän bussilla Jyväskylään ja marssin terveystaloon. Hieman toki jännittää, nyt kun lähden yksin kohti pelottavaa, mutta toisaalta kun sen marssijärjestyksen sielä tietää niin ei siihen kädestä pitäjää tarvita. Vaatteiden vaihdon jälkeen saan napit naamariin ja käyn yöpuulle.
Toki siitä nukutuksesta herääminen hieman jo nyt v-tuttaa, koska edellisellä kerralla (2009) oli niin huono olo, ettei sen takia mistään meinannut tulla mitään. Nyt jo viisastuneena olen päättänyt olla sielä terveystalolla ainakin yön yli ellei jopa kahden, sieltä kuitenkin pahimpiin kipuihin on välitön apu saatavilla ja varmaan vähän tehokkaammat lääkkeet on heillä sielä käytössä, mitä kotiin saadaan.
Yritän kirjoitella seuraavan kerran blogia sitten leikkauksen jälkeen ja kertoa, miten toimenpide sujui ja miltä uusi elämän terveen selän kanssa on lähtenyt käyntiin!
Adiós!

Epäonnistumisen kautta nousuun

Tänään piti olla luudutusleikkaukseni aika. Aamulla herättiin aikaisin, jotta keretään Jyväskylään 8.00. Iskän ja äidin kanssa sitten mentiin terveystaloon ja oikeastaan kun sinne pääsin, niin samantien passitettiin porukat lähtemään kotimatkalle Slinnaan. Itse jäin sinne sitten verikokeisiin ja vaatteen vaihtoon.
Kerkesin hyvän aikaa jo jännittää, kun sitten sain esilääkityksen. Painuin omalle pedille peittojen alle ja pian sitä kävikin nukuttamaan. Odoteltiin, että leikkaava lääkäri tulisi vielä katsomaan ennen operaatiota. Siinä torkahtelun lomassa ajattelin kaikkea kissan pennuista merenneitoihin ja pohdin elämän suuria kysymyksiä kuten miksi kalat hengittää veden alla tai miksi t-rexillä oli niin pienet kädet suhteessa muuhun kroppaan.
Kun lääkäri lopulta tuli paikalle, olin saanut enimmän jännityksen purettua ja olin täysin valmis koitokseen. Oikeastaan odotin vain, että saisin nukutusainetta naamariin ja pääsisin nukkumaan, alkoi lääkkeet sen verran väsyttämään. Mutta koska olen huonosta tuuristani tunnettu, tuli lääkäri vain pahoittelemaan, että leikkausta joudutaan siirtämään seuraavaan mahdolliseen ajankohtaan.
Leikkausta varten oli jouduttu Helsingistä tilaamaan instrumentteja, joista sen tarkemmin en onneksi tiedä. Kuitenkin kyseiset välineet kuljetuksessa olivat päässeet jotenkin "leviämään" ja täten ne eivät enään olleetkaan steriilejä. Ja näitäkään ei sielä paikan päällä voinut enää desinfioida, sillä heillä kyseenomainen laite oli epäkunnossa.
Siinä hieman sekavaisessa olotilassa sitten totesin, ettei asialle voi mitään, mutta entäs nyt? Siinä sain sitten aamupalan ja hieman torkkua oloani pois. He tilasivat taksin ja päräytin taksilla Jyväskylästä kotiin nukkumaan.
Nyt kun tässä pari tuntia olen nukkunut ja tajunnut tilanteen, niin kyllähän se harmittaa. Viikko sotalla olen jännittänyt ja pelännyt leikkausta ja nyt sitten kävin vain ottamassa tuntumaa. Niinkuin äidin kanssa jo naurettiin niin kävin kertausharjoituksissa. Ensikerralla ei tarvitsekkaan enään jännittää. Toki vaikka kävisin jokapäivä sielä harjoittelemassa, niin aina jännittäisi.
Tästä kuitenkin taas eteenpäin astetta vahvempana ja ehkä viisaampana suurien pohdintojeni osalta.
Uusi yritys olisinkin jo sitten tiistaina 23.2.

Tässä vaiheessa ei enää kauheasti naurattanut.

180 tuntia

651 297 sekunttia, 10854 minuuttia, 180 tuntia. Luudutusleikkaukseeni on viikko aikaa jäljellä. Täytyy sanoa, että olen todella pelokas tällä hetkellä. Niin vähän on enään aikaa tähän H-hetkeen. Olen lukenut paljon erilaisia keskustelupalstoja rohkaisun toivossa ja sieltä loppujen lopuksi on paljon saanut voimaa ja varmuutta leikkausta kohtaan. Ihmisten positiiviset kokemukset kipujen lakkaamisesta ja selän toimivuudesta on yllättänyt. Itsehän elin siinä pelossa, että tulen olemaan loppuelämäni rautakanki perseessä. Toki sekaan varmasti mahtuu niitä negatiivisiakin kokemuksia, mutten itse onneksi ole sellaisiin vielä törmännyt. Muuten olisin aivan varmasti eri fiiliksissä.
Tuki verkosto on mielestäni kuntoutumisen kannalta kaiken a ja o. Itse olen onneksi vielä kotona asuva ihminen, joten kaikki tarvittava apu aina pukeutumisesta alkaen on koko ajan käytettävissä. Saan rauhassa keskittyä paranemiseen tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Myös kuntoutumis puoleen olen jo löytänyt henkilökohtaisen piiskurin, joka varmistaa, että teen määrätyt lihas harjoitukset ja sitten myöhemmin hän on lupautunut lähtemään mukaani niin vesijuoksemaan kuin punttisalille kun aika ja kunto sallii.
Tärkeää on muistaa, että ei jää sängyn pohjalle makaamaan. Olen itselleni luvannut kuntouttaa selän siihen kuntoon, että voin jonain päivänä palata takaisin hevosen selkään ja nauttia harrastuksesta täysin rinnoin niinkuin nuorempana tuli tehtyä ennen ensimmäistä selkä leikkausta. Pistin itselleni myös haasteen kehiin. En ole koskaan ollut hyvä kestävyys juoksija astmani takia. Nyt kuitenkin astmani tila on parempi kuin vuosiin. Haastoin itseni siis kuntoutksen yhteydessä harjoittelemaan kestävyysjuoksua niin, että jonain päivänä pystyn juoksemaan kevyesti 10km lenkin. Onhan siinä toki tavoitetta, kun pohja kunto on mitä on, mutta ihminen pystyy mahdottomuuksiin niin halutessaan. Enkä pidä pientä haastettani sinänsä mahdottomuutena, se on vain asenteesta kiinni.

Luudutusleikkaus

Viikko sitten olin Jyväskylän terveystalossa ortopedin puheilla. Hän magneetti kuvani katsottuaan ja kanssani keskusteltuaan tuli siihen tulokseen, että ensiksi voitaisiin kokeilla tietynlaista fysioterapiaa. Tällästä fysioterapia hoitoa ei kuitenkaan Savonlinnassa ole, vaan sen takia olisi aina pitänyt lähteä esim. Kuopioon. (Kuollaksenikaan en muista hoitomenetelmän nimeä valitettavasti.) Ja toisena vaihtoehtona, johon tarvittaessa myöhemmin ruetaan olisi luudutusleikkaus.
Hämmentyneenä lähdin bussilla kohti Savonlinnaa ja koko matkan mietin, mitä voisin tehdä. On kuitenkin isosta asiasta kiinni, joka vaikuttaa moneen asiaan niin nyt kuin tulevaisuudessakin.
Kotiin päästyäni aloin enemmän tutkia tätä luudutusleikkausta ja suoraan sanottuna ensiksi säikähdin ajatusta. Luin miten suurinpiirtein operaatio menee ja millainen on toipuminen ja kuntouttaminen. Aluksi ajattelin kieltäytyä. Vanhemmillenikin totesin, etten voi mennä koska kesäkin on tulossa ja pitäisi kesätöihin hakea. Voisin sitten syksyllä lähteä siihen leikkaukseen kun on hieman rahaa säästössä.
Parin päivän päästä kun päähäni oli riittävästi järkeä taottu myönsin itsellenikin luudutuksen olevan se fiksuin vaihtoehto. Kuitenkin puhutaan selästä ja sen hyvinvoinnista, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun niin nukkumiseen, istumiseen kuin kävelemiseen ja muuhun liikkumiseen.
Maanantaina varasinkin terveystaloon ortopedille, jonka luona Jyväskylässä kävin, puhelin aikaa tiistaille. Tiistaina hän sitten soitti ja kerroin päättäneeni lähteä luudutukseen. Nyt tässä siis odotetaan tiukasti puhelin kourassa, milloin tulee puhelu leikkauksen ajankohdasta.
Nyt kun asia on näinkin varmaa, että leikkaus on tulossa, voin kertoa että huonosti nukuttuja öitä piisaa. Ajatuksetkaan ei meinaa pysyä kasassa, vaan aina ne karkailee leikkaukseen. Pääsykokeisiin lukeminen on tällä hetkellä ollut siis hidasta ja mitään aikaan saamatonta.

Alla ote eksote.fi sivuston selän luudutusleikkauksen potilasohjeesta:

Leikkaus tehdään nukutuksessa ja se kestää toimenpiteen laajuudesta riippuen 2–8 tuntia. Useimmat luudutusleikkaukset tehdään selän kautta, jolloin leikkaushaava on selässä yleensä keskiviivassa. Joitakin toimenpiteitä tehdään myös kyljen tai vatsan kautta. Luudutusleikkauksessa tehdään luunsiirto, jossa käytetään ensisijaisesti potilaan omaa luuta. Luu saadaan hermovapautusleikkauksen yhteydessä poistettavista nikamaosista. Tarvittaessa lisäksi otetaan luuta suoliluun siivestä tai käytetään keinotekoista luuta. Lähes aina käytetään metallisia tai muovisia kiinnitysosia, kuten esimerkiksi titaanisia ruuveja ja tankoja. Näitä kiinnittimiä ei myöhemmin poisteta ilman erityistä syytä. Haavan vierestä tulee ulos yleensä 1–3 ohutta laskuputkea, joiden tarkoitus on poistaa leikkausalueelta sinne kertyvä verenvuoto.   

 

2.

Tänään varailin bussiliput Jyväskylään. Lähden sinne tapaamaan 2009 selkäni operoinutta lääkäriä. Hän saa tehdä arvion tilanteesta, miten kannattaa toimia. Tavallaan pelkään kuollakseni ajatusta leikkauksesta, mutta olen valmis hyväksymään sen, jos se eteen tulee. En varsinaisesti pelkää itse operaatiota vaan sen jälkeistä elämää. Muistan kuin eilisen, miten kaikki oli vaikeaa muutamien päivien ajan. Ja se leikkaus kipu... Toki se on helpottavaa kun huomaa selässä olevan enään vain sen leikkaus kivun, mutta kyllä sekin on oma juttunsa se.

Tällä hetkellä kun sukkien pukeminen tuottaa kipua ja tuskaa, olen valmis mihin vain. En koe mieluisaksi olla 20-vuotias työtön, joka ei oikein voi mitään töitäkään hakea tai ottaa vastaan. Mitään istumatyötä ei voi harkita, saatika jotain missä täytyisi kyetä nostelemaan tavaroita tai olla pitkään seisaallaan.

Omat riskinsähän aina jokaisessa leikkauksessa on, se on päivän selvää. Itselläni vielä riskinä tulisi todennäköisesti olemaan jo leikatun arpikudoksen edelleen kasvaminen, joka sitten huonolla tuurilla voi käydä niitä hermoja painamaan.

En halua kuitenkaan tässä vaiheessa vielä käydä kehittelemään kärpäsestä härkästä, vaan odotan kylmän rauhallisesti mitä tohtori sanoo. Voihan se olla ettei koko leikkausta tarvitse suorittaa, mikä olisi se paras vaihto ehto. Mutta niinkuin sanonta kuuluu, "pelätään pahinta ja toivotaan parasta."

Ohessa muutamia joulu-tammikuun kuvia!

1.

      Mitenhän muotoilisin ajatukset sanoiksi...

Kolme kuukautta sitten eli syyskyyssa sain kuulla lääkäriltä välilevyn pullistuman uusiutuneen. Siinä tuli aikansa ravattua fysioterapiassa ja lopulta joulukuussa pääsin ortopedille. Ortopedi kehotti vain olemaan ja katsomaan rauhassa miten selän tilanne lähtee kohenemaan. 

Kolme kuukautta sitten olen viimeksi harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jossa syke nousee. Voin sanoa sen olleen raskasta, etenkin kun vihdoin ja viimein olin pääsemässä sali rutineihin kiinni. Nyt kuitenkin päätin, että saa tämä hyssyttely riittää. Salille paluusta on turha haaveilla vielä pitkään aikaan. (Niin kauan kun en saa sukkia kunnolla jalkaan ilman kipuja.)

Maanantaina kävinkin ensimmäistä kertaa aikoihin uimassa. Viimeksi olen tainut uimalla uida koulun liikunta tunneilla varmaan kolme vuotta sitten. Tuntui niin hyvältä päässä veteen ja liikkumaan. En muistanutkaan miten ihana on antautua liikunnan tuoman hyvän olon valtaan ja unohtua altaaseen vain lillumaan. Mihinkään huippusuorituksiinhan selästäni ei vielä ole, eikä varmaan hetkeen olekkaan, mutta näin pääsen hyvään alkuun. 

Työpöydän tuolin olen vaihtanut jumppapalloon. On aika erilaista istua pallon päällä ja käyttää syviä selkälihaksia kuin istua jököttää tavan tuolilla. Jumppapalloa voisin kyllä suositella melkein kenelle tahansa! Istuminen on paljon mielekkäämpää, kun voi liikutella kehoaan samalla.

Pikkuhiljaa yritän myös käydä tekemään pientä ja varovaista (hellää) lihaskuntoa vatsa-ja selkälihaksille. Nyt olisi tärkeä olla rasittamatta alaselkää liikaa, joten aika yksinkertaisilla mennään. Itsellä toki meinaa mielikuvitus loppua kesken eli jos jollekkin tulee mieleen joitain hyviä ja selkä ystävällisä treenejä vaikka koko kropalle niin laittakaa sähköpostia tulemaan (nnorapaloma@yahoo.fi).