Home sweet home

Torstaina kaiken sen terveystalossa harjoittelun jälkeen pääsin vihdoin ja viimein kotiin. Kun operoinut lääkäri ilmoitti, ettei estettä kotiutumiselle enään ole, tilattiin paaritaksi Savonlinnasta hakemaan. Siinä odotellessa sitten vielä käveltiin ja ensimmäistä kertaa sain omat vaatteet päälle. Pukeutuminen tuntui vaivalloiselta ja koin itseni jälleen neljä vuotiaaksi, jolle täytyy housutkin auttaa jalkaan, sukista puhumattakaan. Koti matkan nukuinkin tukevien kipulääkkeiden avulla. Koti pihaan kun taksi ajoi, ei kyyneleet ollut kaukana. Pitkästä aikaa pääsisin perheen luo ja saisin aloittaa toipumisen ja kuntoutumisen.

Monta asiaa on täytynyt muuttaa arjen askareissa näin aluksi. Ollaan haettu minulle tänne mökille hieno punainen rollaattori, jolla nyt köpöttelen pitkin asuntoa. WC-istuimen päälle ollaan asennettu koroke, sänkyäkin ollaan jouduttu korottamaan. Kun ruokailen laitetaan tuolin päälle tyyny, samoin kun sohvalla istuessa. Jalkoihin kun ei saisi tulla alle 90 asteen kulmaa. Paljon on asioita, jotka ovat hankalia olleet alkupäivinä kotona ollessa. Korkeat kynnykset, suihkussa käyminen, istumaan nouseminen, pukeutuminen, itsenäisesti liikkuminen ja toimiminen ovat niitä haasteita mitä tällä hetkellä on päivittäin. Yksin en uskalla nousta sängystä ja lähteä vessaan mahdollisen pyörtymisen takia. Vanhvat lääkkeet kun on käytössä niin aina ei pää meinaa pysyä vauhdissa mukana. Enkä muutenkaan uskalla ottaa sitä riskiä, että jotain sattuisi kun yksin lähtee urheilemaan.

Itselle tuli kaiken tiedon ja valistamisen jälkeen kuitenkin yllätyksenä se, kuinka suuresta operaatiosta loppujen lopuksi olikaan kyse. Toki tiesin ihan kokemuksesta jo, ettei selän leikkaukset koskaan ole pieniä, mutta tämä oli jotain ihan odottamatonta kuitenkin. Ajattelin, että koska olen nuori, niin varmasti kävelen jo samana päivänä. Vaan en kävellytkään. Kun asiat ei alkanut kolmannella eikä neljännelläkään yrityksellä onnistumaan, otti se henkisesti koville. Tunsin siellä sängyssä maatessani itseni heikoksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta heti kun onnistumisia alkoi tulemaan, koheni mielialakin sitä mukaan. Vasta kotiin päästyäni tunsin, että tästä se alkaa. Kotona sitten sitä kehitystä alkoi tulemaan, jo samana päivänä. Pääsin itse nousemaan kylkiasennosta istumaan ja kävelykin oli luonnollisempaa ja jotenkin helpompaa.

Tällä hetkellä voisi sanoa siis menevän paremmin kuin koskaan. Koen oloni jälleen terveeksi ja mikä parasta, kivuttomaksi. Vaikka aika meinaa täällä sängyn pohjalla käydä pitkäksi niin olen iloinen, että kaikki jännittäminen ja stressi on vihdoin ohi. Toki uudet stressin aiheet näkyy jo horisontissa, mutta ne ei ole vielä tämän eikä ensi viikonkaan murheen aiheita.