Kolmas kerta toden sanoo?

Yllättävää, että maanantaina tuli soitto Jyväskylästä ja kerrottiin leikkaavan lääkärin sairastuneen. Eli tiistain leikkausaika siirrettiin tulevalle maanantaille. Jospa silloin tärppäisi ja pääsisi ihan oikeasti leikkauspöydälle ja pikkuhiljaa toipumaan kesäkautta varten. Nyt vain odotellaan puhelua (taas), jolla ilmoitetaan leikkaus paikkakunta. Jos Jyväskylän lääkäri on edelleen sairas, niin leikkaus suoritetaan Helsingin terveystalossa. Eli huomenna, perjantaina, meneekin päivä puhelimen kyttäämiseksi ja odottamiseksi. Jyväskylään kun olisi helpompi matkata, sinne menen bussilla kun taas Helsinkiin pitäisi ottaa vanhemmat kyytimiehiksi. Tässä muutama päivä mennyt siis sotasuunnitelmia hioessa, miten toimitaan jos tulee kutsu lähteä Helsinkiin. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

Kohti uutta alkua

Ylihuomenna on uusinta yritys luudutusleikkaukseen. Tiistai aamuna aikaisin päräytän bussilla Jyväskylään ja marssin terveystaloon. Hieman toki jännittää, nyt kun lähden yksin kohti pelottavaa, mutta toisaalta kun sen marssijärjestyksen sielä tietää niin ei siihen kädestä pitäjää tarvita. Vaatteiden vaihdon jälkeen saan napit naamariin ja käyn yöpuulle.
Toki siitä nukutuksesta herääminen hieman jo nyt v-tuttaa, koska edellisellä kerralla (2009) oli niin huono olo, ettei sen takia mistään meinannut tulla mitään. Nyt jo viisastuneena olen päättänyt olla sielä terveystalolla ainakin yön yli ellei jopa kahden, sieltä kuitenkin pahimpiin kipuihin on välitön apu saatavilla ja varmaan vähän tehokkaammat lääkkeet on heillä sielä käytössä, mitä kotiin saadaan.
Yritän kirjoitella seuraavan kerran blogia sitten leikkauksen jälkeen ja kertoa, miten toimenpide sujui ja miltä uusi elämän terveen selän kanssa on lähtenyt käyntiin!
Adiós!

Epäonnistumisen kautta nousuun

Tänään piti olla luudutusleikkaukseni aika. Aamulla herättiin aikaisin, jotta keretään Jyväskylään 8.00. Iskän ja äidin kanssa sitten mentiin terveystaloon ja oikeastaan kun sinne pääsin, niin samantien passitettiin porukat lähtemään kotimatkalle Slinnaan. Itse jäin sinne sitten verikokeisiin ja vaatteen vaihtoon.
Kerkesin hyvän aikaa jo jännittää, kun sitten sain esilääkityksen. Painuin omalle pedille peittojen alle ja pian sitä kävikin nukuttamaan. Odoteltiin, että leikkaava lääkäri tulisi vielä katsomaan ennen operaatiota. Siinä torkahtelun lomassa ajattelin kaikkea kissan pennuista merenneitoihin ja pohdin elämän suuria kysymyksiä kuten miksi kalat hengittää veden alla tai miksi t-rexillä oli niin pienet kädet suhteessa muuhun kroppaan.
Kun lääkäri lopulta tuli paikalle, olin saanut enimmän jännityksen purettua ja olin täysin valmis koitokseen. Oikeastaan odotin vain, että saisin nukutusainetta naamariin ja pääsisin nukkumaan, alkoi lääkkeet sen verran väsyttämään. Mutta koska olen huonosta tuuristani tunnettu, tuli lääkäri vain pahoittelemaan, että leikkausta joudutaan siirtämään seuraavaan mahdolliseen ajankohtaan.
Leikkausta varten oli jouduttu Helsingistä tilaamaan instrumentteja, joista sen tarkemmin en onneksi tiedä. Kuitenkin kyseiset välineet kuljetuksessa olivat päässeet jotenkin "leviämään" ja täten ne eivät enään olleetkaan steriilejä. Ja näitäkään ei sielä paikan päällä voinut enää desinfioida, sillä heillä kyseenomainen laite oli epäkunnossa.
Siinä hieman sekavaisessa olotilassa sitten totesin, ettei asialle voi mitään, mutta entäs nyt? Siinä sain sitten aamupalan ja hieman torkkua oloani pois. He tilasivat taksin ja päräytin taksilla Jyväskylästä kotiin nukkumaan.
Nyt kun tässä pari tuntia olen nukkunut ja tajunnut tilanteen, niin kyllähän se harmittaa. Viikko sotalla olen jännittänyt ja pelännyt leikkausta ja nyt sitten kävin vain ottamassa tuntumaa. Niinkuin äidin kanssa jo naurettiin niin kävin kertausharjoituksissa. Ensikerralla ei tarvitsekkaan enään jännittää. Toki vaikka kävisin jokapäivä sielä harjoittelemassa, niin aina jännittäisi.
Tästä kuitenkin taas eteenpäin astetta vahvempana ja ehkä viisaampana suurien pohdintojeni osalta.
Uusi yritys olisinkin jo sitten tiistaina 23.2.

Tässä vaiheessa ei enää kauheasti naurattanut.

180 tuntia

651 297 sekunttia, 10854 minuuttia, 180 tuntia. Luudutusleikkaukseeni on viikko aikaa jäljellä. Täytyy sanoa, että olen todella pelokas tällä hetkellä. Niin vähän on enään aikaa tähän H-hetkeen. Olen lukenut paljon erilaisia keskustelupalstoja rohkaisun toivossa ja sieltä loppujen lopuksi on paljon saanut voimaa ja varmuutta leikkausta kohtaan. Ihmisten positiiviset kokemukset kipujen lakkaamisesta ja selän toimivuudesta on yllättänyt. Itsehän elin siinä pelossa, että tulen olemaan loppuelämäni rautakanki perseessä. Toki sekaan varmasti mahtuu niitä negatiivisiakin kokemuksia, mutten itse onneksi ole sellaisiin vielä törmännyt. Muuten olisin aivan varmasti eri fiiliksissä.
Tuki verkosto on mielestäni kuntoutumisen kannalta kaiken a ja o. Itse olen onneksi vielä kotona asuva ihminen, joten kaikki tarvittava apu aina pukeutumisesta alkaen on koko ajan käytettävissä. Saan rauhassa keskittyä paranemiseen tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Myös kuntoutumis puoleen olen jo löytänyt henkilökohtaisen piiskurin, joka varmistaa, että teen määrätyt lihas harjoitukset ja sitten myöhemmin hän on lupautunut lähtemään mukaani niin vesijuoksemaan kuin punttisalille kun aika ja kunto sallii.
Tärkeää on muistaa, että ei jää sängyn pohjalle makaamaan. Olen itselleni luvannut kuntouttaa selän siihen kuntoon, että voin jonain päivänä palata takaisin hevosen selkään ja nauttia harrastuksesta täysin rinnoin niinkuin nuorempana tuli tehtyä ennen ensimmäistä selkä leikkausta. Pistin itselleni myös haasteen kehiin. En ole koskaan ollut hyvä kestävyys juoksija astmani takia. Nyt kuitenkin astmani tila on parempi kuin vuosiin. Haastoin itseni siis kuntoutksen yhteydessä harjoittelemaan kestävyysjuoksua niin, että jonain päivänä pystyn juoksemaan kevyesti 10km lenkin. Onhan siinä toki tavoitetta, kun pohja kunto on mitä on, mutta ihminen pystyy mahdottomuuksiin niin halutessaan. Enkä pidä pientä haastettani sinänsä mahdottomuutena, se on vain asenteesta kiinni.