Itsenäistymisen tie

Leikkauksesta on aikaa nyt kuukausi. En olisi leikkauksesta herättyäni uskonut, että jonain päivänä tulisin olemaan kivuton tai että voisin liikkua hyvinkin itsenäisesti näin pian. Silloin tilanne tuntui katastrofaalisen toivottomalta ja ankealta. Pakko myöntää, etten ollut itsekään valmistautunut sellaisiin koettelemuksiin, mitä oli suunnilleen ensimmäinen viikko. Monta asiaa oli niin vaikeaa ja hankalaa.
Nyt voin ilokseni sanoa tilanteen olevan erilainen. Olen onnellinen siitä, että aamulla herätessäni voin hieman venytellä ja nousta kivuttomasti istumaan ja suunnata kohti vessaa ilman apuvälineitä. WC-pöntön korokkeetkin heivattiin jo menemään, kun huomasin kykeneväni toimimaan ilman niitä. Ainoat apuvälineet mitä jäljellä enään on, ovat kyynärsauvat joita käytän vain kun lähden ihmisten ilmoille, jossa joudun kävelemään/seisomaan pidempään.

Viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa saunassa. Oli aikamoinen luksus hetki päästä lämpimään saunaan. Tosin osasinkin odottaa, että selkä hieman ärsyyntyisi niinkuin siinä kävikin. Toisaalta luulen, että selkä ärsyyntyi nopeasta lämpötilan vaihtelusta sekä pitkästä istumisesta. Loppu viikosta ei ollutkaan enään mitään ongelmia koko asian kanssa.
Muutenkin parasta on tässä jatkuvassa kehittymisessä ollut se itsenäisyyden tunne mikä on hiljalleen palautunut. On lohduttavaa todeta etten kaksi viikkoa sitten voinut käydä ilman apua suihkussa kun taas nyt se sujuu ongelmitta. Näitä menneitä hetkiä leikatun selän kanssa kun pohtii, niin sitä huomaa kuinka paljon onkaan tullut jo edistyttyä. Ja se jos mikä piristää.

Viikonloppuna sain pitkästä aikaa alikersantti Paunosenkin käymään täällä. Kyllä kun ei kuukauteen ole päässyt toista näkemään, nin jälleen näkemisen riemu on suuri. Tosin nykyisessä tilassani ei kauheasti pääse mitään päiväkävelyjä tai uinti retkiä tai baari reissuja heittämään eli tyydyttiin elokuvien katseluun ja fifan mättämiseen. Laatuaikaahan se sekin on!

Miten se homma oikein menikään?

Jonkin verran on ihmiset kyselleet, että mitäs sinne selkään nyt tälläkertaa tehtiin. Olen osanut sano vain, että rautaahan sinne tuli laitettua. Leikkauskertomus kun saapui, niin siitä tälläinen tavallinen kuolevainenhan ei mitään ymmärrä. Jotain osviittaa toki siitä sai, mutta moni asia jäi vain arvauksen varaan. Tämä oli ihan miellyttävä löytö! Hyvin yksinkertaisesti kiteyttenä kaikki oleellinen käy tästä video pätkästä ilmi. Tämä olisi ollut ennen leikkausta ihan otollinen pätkä.

Viikon kuulumiset

Niin lähenee tämäkin viikko loppuaan. Tiistaina olin tikin poistossa ja samalla suoritin ensimmäisen automatkani sitten kotiin paluun jälkeen. Pääsin onneksi ihan itse autoon istumaan, toki pienellä avustuksella, ettei tarvinnut rueta keksimään viritelmiä takapenkille. Ajeltiin täältä pöndeltä sitten tosiaan kaupunkiin, matkaa se 20km eli noin 30min. Niin pitkää aikaa en ole tainut vielä kertaakaan yhtäjaksoisesti istua.
Terveystalon pihalle sitä sitten päräytettiin ja eikun ulos autosta ja keppien kanssa komuamaan sisätiloihin. Hissillä ylös ja jonottamaan. Onneksi on nuo kepit, että ihmiset tajuavat itse siirtyä edestä tai ettei kukaan vahingossakaan yritä käydä tuuppimaan. Pahin painajainen olisi joutua jonkun tönäisemäksi ja kaatua.
Tikin poisto sujui ongelmitta, mitä nyt otti itsellä hieman heikoille. Kylmä hiki valui pitkin naamaa ja selkää, hoitajan selostaessa mitä tehdään. Ainut asia mitä en olisi halunnut kuulla taisi olla se, kun hoitaja kertoi ottavansa joka toisen tikin pois näin alkuunsa, jos haava ei kestäkkään kasassa. No onneksi kesti. Nyt siinä on nätti kirkkaan punainen pikku naarmu. (alla kuva)
Matkalla takaisin pöndelle, käytiin hakemassa äitin kanssa nakkarilta eväät. Kyllä muuten hampurilainen on pirun hyvää kuitukuurin jälkeen. On tullut paljon syötyä hedelmiä ja ruispuuroa. Kiivit, porkkana, kurkku, ruisleipä, jogurtit, vesi ja maito on olleet nyt kova sana tässä kotiutumisen jälkeen. Toki olen ihan normi ruokaakin saanut, ei huolta.

Yhteishaku alkoi eilen 16.3 ja suoraan sanottuna olen vähän "pihalla". Olen tässä nyt jonkin aikaa jo lukenut kauppiksen pääsykokeisiin, mutten ole ihan 100% varma, onko se oma juttuni. Suunnilleen tajuan, mitä kirjoissa kerrotaan, mutta se perus ongelmani eli mikään ei tunnu jäävän päähän. Ja nyt kun tuli tämä selkä projekti, niin tuntuu ettei ajatukset ole missään määrin riittäneet kouluasioihin. Toki niitä pitäisi todenteolla jo miettiä ja mahdollisesti tietää. Tai ainakin itse kovasti haluaisin tietää, mikä minusta tulee isona.
Tarkoitus olisi laitta paperit vetämään Jyväskylään. Sielä kun on nyt tullut käytyä lääkäriasioiden puitteissa bussilla sekä autolla niin matkana se on yllättävän lyhyt kulkea. Jyväskylästä muuten ei ole kokemuksia, mitä nyt sukulaisissa tullut joitakin kertoja käytyä, mutta silloin olen ollut niin paljon pienempi, etten muista oikein mitään. Netistä kun olen katsonut, niin vaikuttaa oikein mukavalta kaupungilta, jossa on tarjolla vaikkas mitä.
Kun paperit on laitettu, niin sitten alkaa se loputon jännittäminen aina siihen päivään asti, kun olen tiedon saanut pääsenkö koulunpenkille vai en. Toki olen tehnyt suunnitelmia jo ajatellen, etten koulupaikkaa saa. Silloin suuntana on avoin yliopisto ja toivottavasti työpaikka jostain kivasta paikasta! Mutta aika näyttää.

Askel kerrallaan

Tämä viikonloppu on ollut yhtä edistystä. Paljon olen tähän mennessä käyttänyt rollaattoria apuna kävelyn kanssa ja silloin kun nousen sohvalta tai vessanpöntöltä. Olen kuitenkin pyrkinyt vähentämään sen käyttöä ja luottamaan enemmän itseeni. Siitä on tosiaan ollut paljon apua.
Lauantaina ja tänään olen meidän terassilla kävellyt niin kyynärsauvojen kanssa kuin ihan ilmankin! Tuntui todella huojeltavalta, kun huomasin ettei se kävely olekkaan enään niin vaikeaa kuin esim. 1.5 viikkoa sitten, jolloin tarvitsin todella paljon vielä apua kaikessa. Nyt onnistuu monet asiat jo. Pääsen itse ylös sängystä, sohvalta ja ruokapöydästä, mikä helpottaa huomattavasti elämää. Voin lähteä itsenäisesti käymään vessassa tai jääkaapilla tai ihan vain kävelemässä.
Paljon matkaa toki vielä on, tänään kokeiltiin miten autoon meneminen sujuu. Kyllä siinä vähän aikaa pyörittiin ja vatvottiin ennenkuin löytyi se oikea asento ja taktiikka komuta auton kyytiin sen isompaa vahinkoa aiheuttamatta. Tiistaina pääsen siis tikin poistoon eli ensimmäistä kertaa käymään tämän talon ulkopuolella 2 viikkoon. Huomenna, maanantaina, tuleekin se kaksi viikkoa täyteen leikkauksesta. Pikkuhiljaa tästä edetään kohti kivutonta ja joustavaa arkea, paljon on vielä harjoittelemista ja kuntoututtamista ennenkuin voi haaveilla vanhojen harrastusten pariin palaamisesta.
Oliver otti pari kuvaa ensi askelista terassilla ilman rollea ja sen kanssa. Huomatkaa tyylikäs mökki tyyli, pyjama housut 24/7, reinot ja villasukat! Toimii.

Kevättä kohti

Nyt on mennyt kohta jo kaksi viikkoa leikkauksesta. Monet asiat alkavat olemaan joka päivä vain helpompia ja helpompia. Sängystä noustessa en enään niin paljon apua tarvitse, pääsen oikeastaan tarvittaessa itsekkin jo ponnistamaan ylös. Käveleminen alkaa tuntumaan luonnollisemmalta, vaikken vielä täysin ilman tukea uskalla kävellä. Sen verran epäluottoa on vielä jaksamista kohtaan. Toisinaan vahvojen lääkkeiden takia edelleen meinaan aamuisin vessa reissulla pyörtyä. Vielä kertaakaan tosin ei taju ole lähtenyt, kylmä hiki ja näön sumentuminen on oivat varoitukset.

Täysin ilman lääkkeitäkään en vielä pysty olemaan. Muutama päivä takaperin unohdin ottaa iltapäivä lääkkeet (panacod ja burana 600) ja tuloksen kyllä huomasi heti. Silloin kun on kovia kipuja, niin kaikki vaikeutuu välittömästi. Sängystä ei enään niin mielellään mennäkkään katselemaan olohuoneesta maisemia järvelle tai käännetä kylkeä. En itse pidä siitä, että joudun olemaan lääkkeiden varassa näin rajusti, mutta ilman niitä olisi arki oikeastaan yhtä helvettiä. Aamuun ja iltaan minulle on määrätty Targiniq 10mg eli aika tujakat, mutta niillä kivut pysyy poissa ja arki luistaa helpommin. Mitä kivuttomampi on olo, sitä helpompi selkää on totuttaa esim. istumiseen ja kävelemiseen.

Alla muutamia kuvia hetkistä ennen ja jälkeen leikkauksen.

Kihlatultani saama ruusukimppu :3

 Hedelmäinen kanasalaatti

Hunajamarinoitu kananrinta 400g

Jäävuorisalaatti 1pss

Vihreä siemenetön viinirypäle 1pkt

Mansikoita 1pkt

Kurkkua

Pippuria

Oliiviöljyä

 Pulled Pork ja Couscous

Porsaan kasler n.1kg

(Kasler uuniin n. 5h syvässä astiassa, paljon vettä. Mausteita oman 

maun mukaan)

CousCous muutama desi

Parsakaali

 Tässä ennen leikkausta otettu kuva ja heti heräämisen jälkeen otettu kuva :D

 Tämän "Fordin" avulla harjoittelin kävelemistä

 Kotimatkalla paaritaksissa!

Ja tällänen sitten tuli matkamuistoksi, 8 komeaa tikkiä.

Home sweet home

Torstaina kaiken sen terveystalossa harjoittelun jälkeen pääsin vihdoin ja viimein kotiin. Kun operoinut lääkäri ilmoitti, ettei estettä kotiutumiselle enään ole, tilattiin paaritaksi Savonlinnasta hakemaan. Siinä odotellessa sitten vielä käveltiin ja ensimmäistä kertaa sain omat vaatteet päälle. Pukeutuminen tuntui vaivalloiselta ja koin itseni jälleen neljä vuotiaaksi, jolle täytyy housutkin auttaa jalkaan, sukista puhumattakaan. Koti matkan nukuinkin tukevien kipulääkkeiden avulla. Koti pihaan kun taksi ajoi, ei kyyneleet ollut kaukana. Pitkästä aikaa pääsisin perheen luo ja saisin aloittaa toipumisen ja kuntoutumisen.

Monta asiaa on täytynyt muuttaa arjen askareissa näin aluksi. Ollaan haettu minulle tänne mökille hieno punainen rollaattori, jolla nyt köpöttelen pitkin asuntoa. WC-istuimen päälle ollaan asennettu koroke, sänkyäkin ollaan jouduttu korottamaan. Kun ruokailen laitetaan tuolin päälle tyyny, samoin kun sohvalla istuessa. Jalkoihin kun ei saisi tulla alle 90 asteen kulmaa. Paljon on asioita, jotka ovat hankalia olleet alkupäivinä kotona ollessa. Korkeat kynnykset, suihkussa käyminen, istumaan nouseminen, pukeutuminen, itsenäisesti liikkuminen ja toimiminen ovat niitä haasteita mitä tällä hetkellä on päivittäin. Yksin en uskalla nousta sängystä ja lähteä vessaan mahdollisen pyörtymisen takia. Vanhvat lääkkeet kun on käytössä niin aina ei pää meinaa pysyä vauhdissa mukana. Enkä muutenkaan uskalla ottaa sitä riskiä, että jotain sattuisi kun yksin lähtee urheilemaan.

Itselle tuli kaiken tiedon ja valistamisen jälkeen kuitenkin yllätyksenä se, kuinka suuresta operaatiosta loppujen lopuksi olikaan kyse. Toki tiesin ihan kokemuksesta jo, ettei selän leikkaukset koskaan ole pieniä, mutta tämä oli jotain ihan odottamatonta kuitenkin. Ajattelin, että koska olen nuori, niin varmasti kävelen jo samana päivänä. Vaan en kävellytkään. Kun asiat ei alkanut kolmannella eikä neljännelläkään yrityksellä onnistumaan, otti se henkisesti koville. Tunsin siellä sängyssä maatessani itseni heikoksi niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta heti kun onnistumisia alkoi tulemaan, koheni mielialakin sitä mukaan. Vasta kotiin päästyäni tunsin, että tästä se alkaa. Kotona sitten sitä kehitystä alkoi tulemaan, jo samana päivänä. Pääsin itse nousemaan kylkiasennosta istumaan ja kävelykin oli luonnollisempaa ja jotenkin helpompaa.

Tällä hetkellä voisi sanoa siis menevän paremmin kuin koskaan. Koen oloni jälleen terveeksi ja mikä parasta, kivuttomaksi. Vaikka aika meinaa täällä sängyn pohjalla käydä pitkäksi niin olen iloinen, että kaikki jännittäminen ja stressi on vihdoin ohi. Toki uudet stressin aiheet näkyy jo horisontissa, mutta ne ei ole vielä tämän eikä ensi viikonkaan murheen aiheita.

Hakuna matata

Noniin, tässä kirjoitellessani makoilen Jyväskylän terveystalon leikkausosaston heräämössä. Fiilikset tällä hetkellä on käsittämättömän loistavat. Hieman jos kertoisin asioista(
Maanantai
Olin Jyväskylässä jo enne 8 ja kun pääsin tänne terveystalolle, niin verikokeiden kautta esilääkitys naamariin ja kävin odottamaan leikkauksen alkua. Tarkalleen en muista monelta leikkaus alkoi, mutta itse leikkaussaliin kävelin. Kolme- neljä tuntia oli leikkaus kestänyt ja joskus ennen 16 sitten aloin heräilemään. Loppu ilta menikin vain huilatessa ja torkkuessa.
Tiistai
Aamulla heräsin valtaviin selkälihas kramppeihin. Varmaan yksi inhottavimmista tunteista, mitä olen kokenut aikoihin. Siinä sitten kipupiikit reiteen saatuani ja suonen sisäiset kanyyliin iskettyä, alkoi olokin kohentua. Tänään olisi tarkoitus nousta istumaan ja mahdollisesti kävellä. Jalkojen pumppailulla laitettiin veri kiertämään jaloissa, joka tuntuikin edellisen päivän paikoillaan olon jälkeen todella hyvältä. No kun sitten kokeilin ensiksi kyljelle pusertamista ja siitä istualleen kampeamista, ei mennyt homma niinkuin strömsössä. Kivut oli aika lamaannuttavat ja olokin oli kuin täryjyrän alle jäänyt. Loppu ilta menikin levätessä, kaikki voimat ja energia hupeni tuohon pieneen urheilu suoritukseen.
Keskiviikko
Yön sain nukuttua ongelmitta ja aamullakin kun heräilin niin aloitin samantien jalkojen pumppaamisella. Ei kramppeja, vain lievää kipua. Aamusta kokeiltiinkin fysioterapeutin kanssa uudestaan istumista ja tälläkertaa myös seisomista. Hetken rohkaisun jälkeen onnistuinkin, mutta pää ei kestänyt touhussa mukana. Muutaman päivän paikoillaan olo oli verottanut jonkin verran yleistä hyvinvointia. Eikun taas huilaamaan vähäksi aikaa. Pian tulikin tarve päässä vessaan, kun katetri oli otettu jo pois. Ja taas harjoiteltiin, tällä kertaa pääsin jalkeille asti ja muutama askel eteenpäin siirrettävällr pytylle. Siinä sainkin istuskella melkein 5min, kun hoitajat vaihtoi paidan ja pyyhki enimmät hiet kosteuspyyhkeillä. Ja takaisin lepäämään. Iltapäivän puolella sitten kävinkin jo ihan vessan puolella ja kävelin muutaman kierroksen huoneen ympäri. Vihdoin alkaa elämä hymyillä.

Oloni on kerrassaan helpottunut. Kaikki se pelko ja ahdistus tuntuvat olevan tiessään. Kivut on hävinneet, ellei leikkauskipua siis lasketa. Huomenna olisikin jo tarkoitus päästä ihan kotiin asti ja aloittamaan pikkuhiljaa kuntoutus. Nyt on yksi huolen aihe vähemmän enään.