Kohti kadonneita unelmia

Ratsastus. Jo pienestä pitäen pidin hevosista, oikeastaan kaikista eläimistä, mutta hevoset ja koirat olivat ehdottomia suosikkeja. En tiedä mistä hinku päässä ratsastamaan syntyi, varmaankin johtuu siitä että tädilläni oli hevonen, jonka selässä pääsin jo pienenä istumaan. Kävin n. 4-luokalla ollessani pieni muotoisella ratsastusleirillä, jossa opeteltiin ihan alkeita. Alkaen miten jalustimia pidetään jalassa ja miten istutaan. Siitä sitten ei enään ollutkaan paluuta enään. Hevoskärpänen puri minua pahemman kerran.
Ratsastus ei kuitenkaan ole harrastus halvimmasta päästä. Sain pitkään hinkua ennenkuin sain luvan lähteä alkeiskurssille. Sovimme vanhempien kassa että kerran viikossa, ei enempää.

Olin mielestäni onnekas. Sain aloittaa ratsastuksen ala-asteella (n. 2007) ja pääsin nopeasti etenemään alkeistunneilta ns. oikeille ratsastustunneille. Taisi mennä noin 5kk kun olin ensimmäisissä "estekisoissa". Aloitin ristikkoluokissa, joita muistaakseni piti käydä 2kpl ennen kuin sai siirtyä eteenpäin. Siinä sitä sitten oltiin. Harrastus oli vienyt täysin mukanaan ja melkeimpä elin ratsastusta varten. Sitä kun kokee löytäneensä sen oman jutun, mistä pitää ja missä pärjää jotenkuten, siitä tahtoo pitää kiinni kynsin hampain.
Paljon tuli tallilla koettua niin hyvää kuin puhdasta paskaa. Henkinen kasvaminen hevosten parissa on varmaan se kovin asia. Pitää osata ottaa vastuuta isosta eläimestä, hoitaa se valmiiksi ratsastustunnille tai valmennukseen ja sen jälkeen katsoa se jälleen kondikseen. Tavallinen päivä tallilla, jolloin on myös tunnin ratsastustunti ottaa aikaa noin 3-4h.
Koen myös tallivuosien kasvattaneen stressin sietokykyä, jota tarvittiin nimenomaan kisatilanteissa.



2009 keväällä oli ensimmäiset aluekisat luokassa 80cm. Se oli sen hetkisistä saavutuksistani ehdottomasti kovin. Niitä varten kävin monet valmennukset ja vuodatin monet kyyneleet pieleen menneiden treenien jälkeen. Vastapainona toki oli monet onnistumiset. Niiden kautta kuitenkin onnistuin ratsastamaan itseni palkintosijalle.
Kesä menikin lomaillessa koulusta ja hevosista. Kesällä kävin yhdellä leirillä, joka oli edellytyksenä syksyn aluekisoja varten.
Oikeastaan kesällä huomasin jotain, mikä tuli muuttamaan harrastamiseni lopullisesti.
Syksy koitti ja treenit esteiden parissa jatkui tiukasti. Uutena asiana minulle oli kuitenkin tullut lievä selkäkipu, joka toisinaan oireili pahasti ja toisinaan oli ihan sama miten päin hevosen selästä putosi, niin ei tuntunut missään. Kohti kisoja kuitenkin mentiin ja sen mukaan harjoiteltiin. Viikkoa ennen syksyn aluekisoja putosin 4 kertaa harjoituskisoissa 90 okserilla. Ei vaan homma luistanut sinä päivänä.
Aluekisat meni hyvin, olin jälleen omassa luokassa palkintosijoilla, 3. tai 4., en oikeastaan edes muista. Näiden kisojen jälkeen tein kuitenkin jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni. Jätin hevosen kaverin hoidettavaksi ja lähdin selkäkipuisena kotiin huilaamaan.
Viikko siitä eteenpäin ja jätin ratsastustunnin kesken kipujen takia. Sen jälkeen alamäki alkoi.

Selkäleikkaus suoritettiin jo marraskuussa 2009, iso, keskellä ja sisäänpäin kääntynyt välilevynpullistuma nikamavälissä 4 ja 5. Toukokuussa olinkin jo jälleen hevosen selässä. Minulle kuitenkin muodostui iso kynnys lähteä uudelleen samalle tallille, jolla olin kilpaillut. Niimpä harrastus jäi tauolle ja päätin antaa aikaa opiskeluun enemmän ja vähemmän, mutta myös keskittyä selkään.
Ja nyt näin 7 vuotta myöhemmin kävin saman rumban uudelleen. Tällä kertaa oli vasenvoittoinen ns. normipullistuma ja hieman ahtaumaa hermokanavissa. Sama lääkäri leikkasi minut kuin aiemmin. Operaatio ja toipumisaika olivat vain suuremmat tällä kertaa. Titaania sain rankaan tukemaan luudutusta.

Miksi kukaan täysjärkinen haikailisi tälläisen perään? Kaiken kokemansa jälkeen. En tiedä olenko ihan kaheli vai oikeasti hullu. Monesti mietin, mitä olisinkaan valmis antamaan jotta pääsisin jälleen hevosen selkään, kokeilemaan miltä tuntuu lähestyä okseria ja tuntea hevosen ponnistavan sen yli. Kaikki nämä ovat toistaiseksi jääneet haaveiden rintamalle. Toki minulla on lääkärin lupa kokeilla kevyttä ratsastamista, mutta koska tiedän olevani moinen rämäpää, en malttaisi. Lähtisin todennäköisesti koettelemaan kestävyyteni rajoja ja varmaan rikkoisin enemmän paikkoja kuin saisin mielihyvää rakkaasta harrastuksesta.
Olen usein ajatellut, jos olisin tyytynyt käymään kerran viikossa tavan ratsastustunnilla enkä ravannut useamman kerran viikossa tunneilla ja valmennuksissa, olisiko selkäni koskaan mennyt moiseen kuntoon. Oliko se muutaman vuoden unelman eläminen kaiken tämän kärsimyksen arvoista. Mielestäni oli. Eikä se ratsastus yksinään todennäköisesti tätä selkäongelmaa ole tuonut. Toki asialla voi olla suuri vaikutus, että selkäni on mitä on, mutta ihan yhtälailla syy voi olla rankenteellinen.
En ole katkera siitä, että olen joutunut luopumaan rakkaasta harrastuksesta. Asia ilman muuta harmittaa ja monesti olen kuvitellut, missä tilassa harrastukseni olisi tällähetkellä, jos selkäni ei olisi pettänyt minua.

En kuitenkaan usko tämän olevan rakkaan harrastuksen loppu. Tiedän tämän olevan vain välivaihe, joka kasvattaa minua henkisesti entistäkin sisukkaammaksi taistelijaksi. Tiedän jonain päivänä kisaavani jälleen esteratsastuksessa. Tiedän pystyväni siihen. En ole luovuttaja enkä ajatellut luovuttaa tämänkään suhteen.

En yksinkertaisesti muuttaisi mitään.