Kolmas kerta toden sanoo?

Yllättävää, että maanantaina tuli soitto Jyväskylästä ja kerrottiin leikkaavan lääkärin sairastuneen. Eli tiistain leikkausaika siirrettiin tulevalle maanantaille. Jospa silloin tärppäisi ja pääsisi ihan oikeasti leikkauspöydälle ja pikkuhiljaa toipumaan kesäkautta varten. Nyt vain odotellaan puhelua (taas), jolla ilmoitetaan leikkaus paikkakunta. Jos Jyväskylän lääkäri on edelleen sairas, niin leikkaus suoritetaan Helsingin terveystalossa. Eli huomenna, perjantaina, meneekin päivä puhelimen kyttäämiseksi ja odottamiseksi. Jyväskylään kun olisi helpompi matkata, sinne menen bussilla kun taas Helsinkiin pitäisi ottaa vanhemmat kyytimiehiksi. Tässä muutama päivä mennyt siis sotasuunnitelmia hioessa, miten toimitaan jos tulee kutsu lähteä Helsinkiin. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

Kohti uutta alkua

Ylihuomenna on uusinta yritys luudutusleikkaukseen. Tiistai aamuna aikaisin päräytän bussilla Jyväskylään ja marssin terveystaloon. Hieman toki jännittää, nyt kun lähden yksin kohti pelottavaa, mutta toisaalta kun sen marssijärjestyksen sielä tietää niin ei siihen kädestä pitäjää tarvita. Vaatteiden vaihdon jälkeen saan napit naamariin ja käyn yöpuulle.
Toki siitä nukutuksesta herääminen hieman jo nyt v-tuttaa, koska edellisellä kerralla (2009) oli niin huono olo, ettei sen takia mistään meinannut tulla mitään. Nyt jo viisastuneena olen päättänyt olla sielä terveystalolla ainakin yön yli ellei jopa kahden, sieltä kuitenkin pahimpiin kipuihin on välitön apu saatavilla ja varmaan vähän tehokkaammat lääkkeet on heillä sielä käytössä, mitä kotiin saadaan.
Yritän kirjoitella seuraavan kerran blogia sitten leikkauksen jälkeen ja kertoa, miten toimenpide sujui ja miltä uusi elämän terveen selän kanssa on lähtenyt käyntiin!
Adiós!

Epäonnistumisen kautta nousuun

Tänään piti olla luudutusleikkaukseni aika. Aamulla herättiin aikaisin, jotta keretään Jyväskylään 8.00. Iskän ja äidin kanssa sitten mentiin terveystaloon ja oikeastaan kun sinne pääsin, niin samantien passitettiin porukat lähtemään kotimatkalle Slinnaan. Itse jäin sinne sitten verikokeisiin ja vaatteen vaihtoon.
Kerkesin hyvän aikaa jo jännittää, kun sitten sain esilääkityksen. Painuin omalle pedille peittojen alle ja pian sitä kävikin nukuttamaan. Odoteltiin, että leikkaava lääkäri tulisi vielä katsomaan ennen operaatiota. Siinä torkahtelun lomassa ajattelin kaikkea kissan pennuista merenneitoihin ja pohdin elämän suuria kysymyksiä kuten miksi kalat hengittää veden alla tai miksi t-rexillä oli niin pienet kädet suhteessa muuhun kroppaan.
Kun lääkäri lopulta tuli paikalle, olin saanut enimmän jännityksen purettua ja olin täysin valmis koitokseen. Oikeastaan odotin vain, että saisin nukutusainetta naamariin ja pääsisin nukkumaan, alkoi lääkkeet sen verran väsyttämään. Mutta koska olen huonosta tuuristani tunnettu, tuli lääkäri vain pahoittelemaan, että leikkausta joudutaan siirtämään seuraavaan mahdolliseen ajankohtaan.
Leikkausta varten oli jouduttu Helsingistä tilaamaan instrumentteja, joista sen tarkemmin en onneksi tiedä. Kuitenkin kyseiset välineet kuljetuksessa olivat päässeet jotenkin "leviämään" ja täten ne eivät enään olleetkaan steriilejä. Ja näitäkään ei sielä paikan päällä voinut enää desinfioida, sillä heillä kyseenomainen laite oli epäkunnossa.
Siinä hieman sekavaisessa olotilassa sitten totesin, ettei asialle voi mitään, mutta entäs nyt? Siinä sain sitten aamupalan ja hieman torkkua oloani pois. He tilasivat taksin ja päräytin taksilla Jyväskylästä kotiin nukkumaan.
Nyt kun tässä pari tuntia olen nukkunut ja tajunnut tilanteen, niin kyllähän se harmittaa. Viikko sotalla olen jännittänyt ja pelännyt leikkausta ja nyt sitten kävin vain ottamassa tuntumaa. Niinkuin äidin kanssa jo naurettiin niin kävin kertausharjoituksissa. Ensikerralla ei tarvitsekkaan enään jännittää. Toki vaikka kävisin jokapäivä sielä harjoittelemassa, niin aina jännittäisi.
Tästä kuitenkin taas eteenpäin astetta vahvempana ja ehkä viisaampana suurien pohdintojeni osalta.
Uusi yritys olisinkin jo sitten tiistaina 23.2.

Tässä vaiheessa ei enää kauheasti naurattanut.

180 tuntia

651 297 sekunttia, 10854 minuuttia, 180 tuntia. Luudutusleikkaukseeni on viikko aikaa jäljellä. Täytyy sanoa, että olen todella pelokas tällä hetkellä. Niin vähän on enään aikaa tähän H-hetkeen. Olen lukenut paljon erilaisia keskustelupalstoja rohkaisun toivossa ja sieltä loppujen lopuksi on paljon saanut voimaa ja varmuutta leikkausta kohtaan. Ihmisten positiiviset kokemukset kipujen lakkaamisesta ja selän toimivuudesta on yllättänyt. Itsehän elin siinä pelossa, että tulen olemaan loppuelämäni rautakanki perseessä. Toki sekaan varmasti mahtuu niitä negatiivisiakin kokemuksia, mutten itse onneksi ole sellaisiin vielä törmännyt. Muuten olisin aivan varmasti eri fiiliksissä.
Tuki verkosto on mielestäni kuntoutumisen kannalta kaiken a ja o. Itse olen onneksi vielä kotona asuva ihminen, joten kaikki tarvittava apu aina pukeutumisesta alkaen on koko ajan käytettävissä. Saan rauhassa keskittyä paranemiseen tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Myös kuntoutumis puoleen olen jo löytänyt henkilökohtaisen piiskurin, joka varmistaa, että teen määrätyt lihas harjoitukset ja sitten myöhemmin hän on lupautunut lähtemään mukaani niin vesijuoksemaan kuin punttisalille kun aika ja kunto sallii.
Tärkeää on muistaa, että ei jää sängyn pohjalle makaamaan. Olen itselleni luvannut kuntouttaa selän siihen kuntoon, että voin jonain päivänä palata takaisin hevosen selkään ja nauttia harrastuksesta täysin rinnoin niinkuin nuorempana tuli tehtyä ennen ensimmäistä selkä leikkausta. Pistin itselleni myös haasteen kehiin. En ole koskaan ollut hyvä kestävyys juoksija astmani takia. Nyt kuitenkin astmani tila on parempi kuin vuosiin. Haastoin itseni siis kuntoutksen yhteydessä harjoittelemaan kestävyysjuoksua niin, että jonain päivänä pystyn juoksemaan kevyesti 10km lenkin. Onhan siinä toki tavoitetta, kun pohja kunto on mitä on, mutta ihminen pystyy mahdottomuuksiin niin halutessaan. Enkä pidä pientä haastettani sinänsä mahdottomuutena, se on vain asenteesta kiinni.

Luudutusleikkaus

Viikko sitten olin Jyväskylän terveystalossa ortopedin puheilla. Hän magneetti kuvani katsottuaan ja kanssani keskusteltuaan tuli siihen tulokseen, että ensiksi voitaisiin kokeilla tietynlaista fysioterapiaa. Tällästä fysioterapia hoitoa ei kuitenkaan Savonlinnassa ole, vaan sen takia olisi aina pitänyt lähteä esim. Kuopioon. (Kuollaksenikaan en muista hoitomenetelmän nimeä valitettavasti.) Ja toisena vaihtoehtona, johon tarvittaessa myöhemmin ruetaan olisi luudutusleikkaus.
Hämmentyneenä lähdin bussilla kohti Savonlinnaa ja koko matkan mietin, mitä voisin tehdä. On kuitenkin isosta asiasta kiinni, joka vaikuttaa moneen asiaan niin nyt kuin tulevaisuudessakin.
Kotiin päästyäni aloin enemmän tutkia tätä luudutusleikkausta ja suoraan sanottuna ensiksi säikähdin ajatusta. Luin miten suurinpiirtein operaatio menee ja millainen on toipuminen ja kuntouttaminen. Aluksi ajattelin kieltäytyä. Vanhemmillenikin totesin, etten voi mennä koska kesäkin on tulossa ja pitäisi kesätöihin hakea. Voisin sitten syksyllä lähteä siihen leikkaukseen kun on hieman rahaa säästössä.
Parin päivän päästä kun päähäni oli riittävästi järkeä taottu myönsin itsellenikin luudutuksen olevan se fiksuin vaihtoehto. Kuitenkin puhutaan selästä ja sen hyvinvoinnista, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun niin nukkumiseen, istumiseen kuin kävelemiseen ja muuhun liikkumiseen.
Maanantaina varasinkin terveystaloon ortopedille, jonka luona Jyväskylässä kävin, puhelin aikaa tiistaille. Tiistaina hän sitten soitti ja kerroin päättäneeni lähteä luudutukseen. Nyt tässä siis odotetaan tiukasti puhelin kourassa, milloin tulee puhelu leikkauksen ajankohdasta.
Nyt kun asia on näinkin varmaa, että leikkaus on tulossa, voin kertoa että huonosti nukuttuja öitä piisaa. Ajatuksetkaan ei meinaa pysyä kasassa, vaan aina ne karkailee leikkaukseen. Pääsykokeisiin lukeminen on tällä hetkellä ollut siis hidasta ja mitään aikaan saamatonta.

Alla ote eksote.fi sivuston selän luudutusleikkauksen potilasohjeesta:

Leikkaus tehdään nukutuksessa ja se kestää toimenpiteen laajuudesta riippuen 2–8 tuntia. Useimmat luudutusleikkaukset tehdään selän kautta, jolloin leikkaushaava on selässä yleensä keskiviivassa. Joitakin toimenpiteitä tehdään myös kyljen tai vatsan kautta. Luudutusleikkauksessa tehdään luunsiirto, jossa käytetään ensisijaisesti potilaan omaa luuta. Luu saadaan hermovapautusleikkauksen yhteydessä poistettavista nikamaosista. Tarvittaessa lisäksi otetaan luuta suoliluun siivestä tai käytetään keinotekoista luuta. Lähes aina käytetään metallisia tai muovisia kiinnitysosia, kuten esimerkiksi titaanisia ruuveja ja tankoja. Näitä kiinnittimiä ei myöhemmin poisteta ilman erityistä syytä. Haavan vierestä tulee ulos yleensä 1–3 ohutta laskuputkea, joiden tarkoitus on poistaa leikkausalueelta sinne kertyvä verenvuoto.   

 

2.

Tänään varailin bussiliput Jyväskylään. Lähden sinne tapaamaan 2009 selkäni operoinutta lääkäriä. Hän saa tehdä arvion tilanteesta, miten kannattaa toimia. Tavallaan pelkään kuollakseni ajatusta leikkauksesta, mutta olen valmis hyväksymään sen, jos se eteen tulee. En varsinaisesti pelkää itse operaatiota vaan sen jälkeistä elämää. Muistan kuin eilisen, miten kaikki oli vaikeaa muutamien päivien ajan. Ja se leikkaus kipu... Toki se on helpottavaa kun huomaa selässä olevan enään vain sen leikkaus kivun, mutta kyllä sekin on oma juttunsa se.

Tällä hetkellä kun sukkien pukeminen tuottaa kipua ja tuskaa, olen valmis mihin vain. En koe mieluisaksi olla 20-vuotias työtön, joka ei oikein voi mitään töitäkään hakea tai ottaa vastaan. Mitään istumatyötä ei voi harkita, saatika jotain missä täytyisi kyetä nostelemaan tavaroita tai olla pitkään seisaallaan.

Omat riskinsähän aina jokaisessa leikkauksessa on, se on päivän selvää. Itselläni vielä riskinä tulisi todennäköisesti olemaan jo leikatun arpikudoksen edelleen kasvaminen, joka sitten huonolla tuurilla voi käydä niitä hermoja painamaan.

En halua kuitenkaan tässä vaiheessa vielä käydä kehittelemään kärpäsestä härkästä, vaan odotan kylmän rauhallisesti mitä tohtori sanoo. Voihan se olla ettei koko leikkausta tarvitse suorittaa, mikä olisi se paras vaihto ehto. Mutta niinkuin sanonta kuuluu, "pelätään pahinta ja toivotaan parasta."

Ohessa muutamia joulu-tammikuun kuvia!

1.

      Mitenhän muotoilisin ajatukset sanoiksi...

Kolme kuukautta sitten eli syyskyyssa sain kuulla lääkäriltä välilevyn pullistuman uusiutuneen. Siinä tuli aikansa ravattua fysioterapiassa ja lopulta joulukuussa pääsin ortopedille. Ortopedi kehotti vain olemaan ja katsomaan rauhassa miten selän tilanne lähtee kohenemaan. 

Kolme kuukautta sitten olen viimeksi harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jossa syke nousee. Voin sanoa sen olleen raskasta, etenkin kun vihdoin ja viimein olin pääsemässä sali rutineihin kiinni. Nyt kuitenkin päätin, että saa tämä hyssyttely riittää. Salille paluusta on turha haaveilla vielä pitkään aikaan. (Niin kauan kun en saa sukkia kunnolla jalkaan ilman kipuja.)

Maanantaina kävinkin ensimmäistä kertaa aikoihin uimassa. Viimeksi olen tainut uimalla uida koulun liikunta tunneilla varmaan kolme vuotta sitten. Tuntui niin hyvältä päässä veteen ja liikkumaan. En muistanutkaan miten ihana on antautua liikunnan tuoman hyvän olon valtaan ja unohtua altaaseen vain lillumaan. Mihinkään huippusuorituksiinhan selästäni ei vielä ole, eikä varmaan hetkeen olekkaan, mutta näin pääsen hyvään alkuun. 

Työpöydän tuolin olen vaihtanut jumppapalloon. On aika erilaista istua pallon päällä ja käyttää syviä selkälihaksia kuin istua jököttää tavan tuolilla. Jumppapalloa voisin kyllä suositella melkein kenelle tahansa! Istuminen on paljon mielekkäämpää, kun voi liikutella kehoaan samalla.

Pikkuhiljaa yritän myös käydä tekemään pientä ja varovaista (hellää) lihaskuntoa vatsa-ja selkälihaksille. Nyt olisi tärkeä olla rasittamatta alaselkää liikaa, joten aika yksinkertaisilla mennään. Itsellä toki meinaa mielikuvitus loppua kesken eli jos jollekkin tulee mieleen joitain hyviä ja selkä ystävällisä treenejä vaikka koko kropalle niin laittakaa sähköpostia tulemaan (nnorapaloma@yahoo.fi).